Tämä on vain yksi monista painavista moraalisista ja eettisistä kysymyksistä, joita koeputkihedelmöitykseen hakeutuvat avioparit kohtaavat. Kukin pari on vastuussa Jehovan edessä omasta ratkaisustaan. Voi kuitenkin olla hyödyllistä luoda katsaus tähän hedelmöityshoitoon.

Vuonna 1978 eräs englantilaisnainen synnytti ensimmäisenä maailmassa niin sanotun koeputkilapsen. Tämä nainen ei ollut voinut tulla raskaaksi, koska hänen munanjohtimensa olivat tukkeutuneet eikä siemenneste päässyt kosketuksiin hänen munasolujensa kanssa. Hoitohenkilökunta otti hänestä kirurgisin keinoin kypsän munasolun, pani sen lasimaljaan ja hedelmöitti sen hänen aviomiehensä siemennesteellä. Hedelmöityneen alkion annettiin kehittyä ravintoliuoksessa, ja myöhemmin se siirrettiin hänen kohtuunsa, minne se kiinnittyi. Aikanaan hänelle syntyi tyttövauva. Tätä menetelmää ja sen muunnelmia alettiin kutsua koeputkihedelmöitykseksi, josta käytetään joskus lyhennettä IVF (engl. in vitro fertilization).

Vaikka yksityiskohdat saattavatkin eri maissa vaihdella, koeputkihedelmöitys tapahtuu yleensä seuraavasti: Vaimolle annetaan viikkojen ajan tehokkaita lääkkeitä, jotka saavat hänen munasarjansa tuottamaan runsaasti munasoluja. Miestä voidaan pyytää luovuttamaan masturboimalla saatua tuoretta siemennestettä. Munasolut ja pesty siemenneste yhdistetään laboratoriossa. Useita munasoluja saattaa hedelmöityä, jolloin ne alkavat jakautua ja niistä tulee ihmisalkioita. Noin vuorokauden kuluttua nämä nuoret alkiot tutkitaan huolellisesti sen erottamiseksi, mitkä niistä ovat viallisia ja mitkä näyttävät terveiltä – sellaisilta, jotka luultavimmin kiinnittyvät kohtuun ja kehittyvät. Kolmannen päivän vaiheilla vaimon kohtuun siirretään yhden sijasta yleensä kaksi tai kolme parasta alkiota, jotta raskaus todennäköisemmin käynnistyisi. Jos yksi tai useampia alkioita kiinnittyy, hän on raskaana ja mahdollisesti aikanaan synnyttää.

Mutta mitä tapahtuu niille alkioille, joita ei siirretä kohtuun – esimerkiksi niille, jotka vaikuttavat  vähemmän terveiltä tai jopa viallisilta? Jos ylimääräisille alkioille ei tehdä mitään, ne lakkaavat pian olemasta elinkelpoisia. Jottei näin tapahtuisi, ne saatetaan pakastaa ja varastoida nestemäiseen typpeen. Miksi? Jos ensimmäinen yritys lapsen saamiseksi epäonnistuu, joitakin noista varastoiduista alkioista voidaan käyttää uudessa koeputkihedelmöityksessä edullisempaan hintaan. Tämä tuottaa kuitenkin eettisiä ongelmia. Monet kohtaavat samanlaisen tilanteen kuin aviopari, joka esitti kirjoituksen alussa olevan kysymyksen: heidän on vaikea ratkaista, mitä tehdä pakastetuille alkioille. Ehkä vanhemmat eivät halua enempää lapsia. Heidän ikänsä tai taloudellinen tilanteensa saattaa olla esteenä. He voivat pelätä monisikiöraskauden riskejä. * Tai asioita saattaa mutkistaa toisen tai kummankin puolison kuolema tai uusi avioliitto. Huolenaiheita tosiaan riittää, ja siksi jotkut parit maksavat varastointimaksuja vuosikausia.

Vuonna 2008 eräs lisääntymislääketieteen asiantuntija kirjoitti The New York Times -sanomalehdessä, että monet potilaat ovat aidosti ymmällään sen suhteen, mitä tehdä ylimääräisille alkioille. Artikkelissa sanottiin: ”Eri puolilla Yhdysvaltoja sijaitsevilla klinikoilla on pakastettuina ainakin 400 000 alkiota, ja niitä tulee päivittäin lisää – –. Oikein pakastettuina alkiot voivat säilyä elinkelpoisina kymmenen vuotta tai kauemmin, mutta kaikki niistä eivät selviydy sulattamisesta.” (Kursivointi meidän.) Viimeksi mainittu seikka voi auttaa joitakin kristittyjä päätöksen teossa. Miksi voidaan sanoa näin?

Kristityt avioparit, joiden ratkaistavana on koeputkihedelmöitykseen liittyviä kysymyksiä, voisivat vertailun vuoksi pohtia erästä toista tilannetta. Joku saattaisi joutua päättämään, mitä tehdä kuolemansairaalle omaiselle, jonka elämää pidetään yllä keinotekoisesti esimerkiksi hengityskoneen avulla. Tosi kristityt eivät hyväksy lääkärinhoidon  laiminlyömistä; he pitävät 2. Mooseksen kirjan 20:13:n ja psalmin 36:9 mukaisesti elämää suuressa arvossa. Herätkää!-lehdessä 8.6.1978 todettiin: ”Koska he kunnioittavat Jumalan näkemystä elämän pyhyydestä, niin ottaen huomioon omantuntonsa ja totellen valtion lakeja ne, jotka haluavat mukauttaa elämänsä Raamatun periaatteisiin, eivät milloinkaan turvautuisi aktiiviseen eli positiiviseen eutanasiaan”, millä tarkoitetaan potilaan elämän tahallista päättämistä. Joissakin tilanteissa omainen pysyy kuitenkin elossa ainoastaan teknisten keinojen ansiosta. Perheenjäsenten on ratkaistava, jatketaanko tätä keinotekoista elämän ylläpitoa vai lopetetaanko se.

Tilanne ei tietenkään ole sama kuin avioparilla, joka on turvautunut koeputkihedelmöitykseen ja jolla on nyt alkioita varastoituna. Heille saatetaan kuitenkin ehdottaa sellaista vaihtoehtoa, että alkiot poistetaan pakastimesta ja niiden annetaan sulaa. Tuon keinotekoisen ympäristön ulkopuolella alkioista tulisi pian elinkelvottomia. Avioparin on ratkaistava, sallivatko he sen (Gal. 6:7).

Joku pariskunta saattaisi päättää maksaa siitä koituvat kustannukset, että ylimääräisiä alkioita säilytetään pakastettuina, tai he voivat päättää käyttää niitä uudessa yrityksessä lapsen saamiseksi. Joku toinen pari taas saattaisi tulla siihen tulokseen, että he voivat lopettaa pakastettujen alkioiden ylläpitämisen, koska katsovat niiden pysyvän elinkelpoisina ainoastaan keinotekoisesti. Kristityillä, jotka kohtaavat tämän ratkaisun, on Jumalan edessä velvollisuus käyttää Raamatun avulla valmennettua omaatuntoaan. Heidän tulisi haluta säilyttää omatuntonsa puhtaana ja ottaa samalla huomioon toisten omatunto (1. Tim. 1:19).

Eräs hedelmöityshoitojen asiantuntija totesi, että useimmat parit ”olivat neuvottomia ja syvästi hämmentyneitä joutuessaan päättämään, mitä tehdä [pakastetuilla] alkioilla”. Hän sanoi: ”Monille pareille hyvää ratkaisua ei näytä löytyvän lainkaan.”

Niiden kristittyjen, jotka haluavat edes harkita koeputkihedelmöitystä, tulisi selvästikin arvioida kaikkia tämän menetelmän vakavia seurauksia. Raamattu sanoo: ”Kun onnettomuus uhkaa, viisas väistää, tyhmä kulkee kohti ja saa kolhut.” (Sananl. 22:3, Kirkkoraamattu 1992.)

Tämä voisi näyttää hyvältä ratkaisulta, mutta se ei ole raamatullinen tapa heidän ongelmansa selvittämiseen. Syy tähän käy ilmi, kun tarkastelemme uskollisuudenvakuutuksen tarkoitusta sekä sitä, miten ja missä tilanteissa sitä voidaan käyttää.

Tällaisen dokumentin voi todistajien edessä allekirjoittaa pari, jota eräs jäljempänä mainittava syy estää menemästä naimisiin. Siinä he vakuuttavat olevansa uskollisia toisilleen ja laillistavansa liittonsa, jos se tulee mahdolliseksi. Seurakunta katsoisi, että he ovat ilmoittaneet julkisesti Jumalan ja ihmisten edessä olevansa uskollisia toisilleen, ja heidän liittoaan voitaisiin pitää yhtä sitovana kuin jos viranomaiset olisivat vahvistaneet sen.

Miksi ja milloin uskollisuudenvakuutusta käytetään? Jehova pani alulle avioliittojärjestelyn ja pitää sitä suuressa arvossa. Hänen Poikansa sanoi: ”Minkä Jumala on sitonut yhteen, sitä älköön ihminen erottako.” (Matt. 19:5, 6; 1. Moos. 2:22–24.) Jeesus lisäsi: ”Joka eroaa vaimostaan muun kuin haureuden [sukupuolisen moraalittomuuden] perusteella ja menee naimisiin toisen kanssa, se tekee aviorikoksen.”  (Matt. 19:9.) ”Haureus” eli sukupuolinen moraalittomuus on siis ainoa raamatullinen peruste avioerolle. Jos esimerkiksi mies on avioliiton ulkopuolisissa sukupuolisuhteissa, hänen viaton vaimonsa voi ratkaista, eroaako hän miehestään vai ei. Mikäli hän ottaa avioeron, hän on vapaa menemään naimisiin jonkun toisen kanssa.

Joissakin maissa valtakirkko ei varsinkaan aiemmin ole hyväksynyt tätä selvää raamatullista kantaa vaan on opettanut, ettei avioeroa voida myöntää mistään syystä. Niinpä joissakin paikoissa, joissa kirkolla on ollut paljon vaikutusvaltaa, maallinen laki ei salli avioeroa edes Jeesuksen mainitsemalla perusteella. Eräissä maissa avioero on mahdollista ottaa, mutta prosessi on erittäin pitkä, monimutkainen ja vaativa. Avioeron hankkiminen voi viedä vuosikausia. Tällaisessa tapauksessa kirkko tai viranomaiset ”estävät” sen, minkä Jumala hyväksyy (Apt. 11:17).

Pari voi esimerkiksi asua maassa, jossa avioeron hankkiminen on mahdotonta tai äärimmäisen vaikeaa ja sen voimaantulo vie kenties vuosia. Jos he ovat järkevässä määrin tehneet kaikkensa purkaakseen laillisen avioliiton ja ovat Jumalan silmissä vapaita menemään naimisiin, he voivat allekirjoittaa uskollisuudenvakuutuksen. Kristillinen seurakunta on tehnyt tämän poikkeusjärjestelyn käytettäväksi kyseisissä maissa. Niissä maissa, joissa avioero on mahdollinen, ei tule kuitenkaan yleensä turvautua tähän järjestelyyn, vaikka eroprosessi olisikin melko kallis tai monimutkainen.

Jotkut sellaisissa maissa asuvista, joissa avioero sallitaan, eivät ole ymmärtäneet uskollisuudenvakuutuksen merkitystä. He ovat vain päästäkseen helpommalla kysyneet, olisiko mahdollista allekirjoittaa tämä dokumentti.

Alussa mainitussa tapauksessa mies ja nainen, jotka asuvat moraalittomasti yhdessä, haluavat solmia avioliiton. Molemmat ovat raamatullisesti vapaita siihen; kumpikaan ei ole sidoksissa aiempaan puolisoon. Miehellä ei kuitenkaan ole laillista oikeutta maassa oleskeluun, ja viranomaiset eivät vahvista laittoman siirtolaisen avioliittoa. (Monissa maissa viranomaiset antavat luvan avioitua silloinkin, kun yhdellä puolisoista tai kummallakaan ei ole maassa laillista asemaa.) Esimerkkitapaus on maasta, jossa avioero on mahdollinen. Niinpä uskollisuudenvakuutuksen allekirjoittaminen ei tule siellä kysymykseen. Mies sen enempää kuin nainenkaan ei ole sellaisessa tilanteessa, että hänen pitäisi hankkia avioero mutta sitä ei myönnettäisi. He ovat kumpikin vapaita menemään naimisiin. Miten he sitten voivat avioitua, kun mies oleskelee maassa laittomasti? Heidän on ehkä mentävä toiseen maahan, jossa tällaista estettä ei ole. Tai heidän voi jopa olla mahdollista mennä naimisiin maassa, jossa he nyt asuvat, jos mies ryhtyy toimiin saadakseen siellä laillisen oleskeluluvan.

Pari voi siis saattaa elämänsä sopusointuun Jumalan normien ja keisarin lakien kanssa (Mark. 12:17; Room. 13:1). Onkin toivottavaa, että he tekevät niin. Sen jälkeen he voivat olla kelvollisia kastettaviksi. (Hepr. 13:4.)