ASTUESSAAN varhain aamulla kotinsa ulko-ovesta nainen huomaa kynnyksellä paketin. Hän nostaa sen ylös ja vilkaisee ympärilleen, mutta kadulla ei näy ketään. Joku tuntematon on varmaankin tuonut sen yöllä. Avattuaan hiukan pakettia nainen palaa sisään ja sulkee kiireesti oven. Eikä ihme, sillä käärössä on kiellettyä raamatullista kirjallisuutta! Hän rutistaa pakettia rintaansa vasten ja kiittää hiljaa Jehovaa tästä kallisarvoisesta hengellisestä ravinnosta.

Tällaista tapahtui eri puolilla Saksaa 1930-luvulla. Natsien noustua valtaan vuonna 1933 Jehovan todistajien työ kiellettiin suuressa osassa maata. ”Olimme aivan varmoja, että ihmisten asettamat kiellot eivät voisi estää Jehovasta ja hänen nimestään julistamista”, sanoo Richard Rudolph, joka on tätä nykyä yli 100-vuotias. * ”Tarvitsimme kipeästi raamatullista kirjallisuutta tutkimista ja sananpalvelusta varten. Kiellon vuoksi sitä ei kuitenkaan ollut enää helppo saada. Pohdimme, miten työ jatkuisi.” Pian Richardille selvisi, että hän voisi auttaa kirjallisuuden hankkimisessa – hyvin epätavallisin keinoin. Tämä toteutettaisiin vuorten varjoissa (Tuom. 9:36).

Jos kuljet Elbe-jokea ylävirtaan, saavut lopulta Riesengebirgen (Krkonošen) vuorille, jotka sijaitsevat nykyisellä Tšekin ja Puolan rajalla. Vaikka vuoristo kohoaa enimmillään vain 1 600 metrin korkeuteen, sitä on kutsuttu Keski-Euroopan arktiseksi saarekkeeksi. Vuoren harjanteet ovat kuutisen kuukautta jopa kolmimetrisen lumikerroksen peitossa. Sakea sumu saattaa yhdessä hetkessä verhota huiput, joten siellä liikkuvan on syytä pitää varansa.

Vuorijono on satojen vuosien aikana ollut luonnollisena rajana maakuntien ja valtioiden välillä. Petollista maastoa oli vaikea valvoa, joten menneisyydessä monet paikalliset asukkaat  salakuljettivat tavaroita näiden vuorten yli. Kun Riesengebirgen vuoret olivat 1930-luvulla Tšekkoslovakian ja Saksan rajana, päättäväiset Jehovan todistajat alkoivat käyttää hylättyjä salakuljettajien reittejä. He noutivat arvokasta raamatullista kirjallisuutta sieltä, mistä sitä oli helpommin saatavilla. Nuori Richard oli yksi näistä todistajista.

”Lähdimme vuorille viikonloppuisin noin seitsemän nuoren veljen ryhmissä retkeilijöiksi pukeutuneina”, Richard muistelee. ”Saksan suunnasta meiltä kesti kolmisen tuntia ylittää vuoret ja päästä perille noin 15 kilometrin päässä Tšekissä sijaitsevaan Špindlerův Mlýnin lomakohteeseen. Siihen aikaan tuolla alueella asui paljon saksalaisia, ja eräs maanviljelijä suostui auttamaan veljiä. Hän haki lomailijoiden kuljettamiseen tarkoitetuilla hevoskärryillä kirjallisuuslaatikoitamme läheisestä kaupungista, johon ne oli lähetetty rautateitse Prahasta. Mies toi laatikot maatilalleen ja kätki ne heinäparvelle odottamaan kuriireja, jotka veisivät kirjallisuuden Saksan puolelle.”

Richard jatkaa: ”Saavuttuamme maatilalle pakkasimme reppumme, jotka oli suunniteltu erityisesti raskaita kantamuksia varten. Jokainen meistä kantoi lähes 50 kiloa.” Välttyäkseen kiinni jäämiseltä veljet vaelsivat pimeyden turvin: lähtivät auringon laskiessa ja saapuivat kotiin ennen auringonnousua. Tuohon aikaan Saksassa kierrosvalvojana palvellut Ernst Wiesner kuvaili joitakin varotoimia: ”Kaksi veljeä kulki edellä, ja aina kohdatessaan jonkun he antoivat heti merkin taskulampuillaan. Näin veljet, jotka painavine selkäreppuineen seurasivat noin sadan metrin päässä takana, tiesivät kätkeytyä läheisiin pensaikkoihin. He odottivat, kunnes edellä kulkevat kaksi veljeä palasivat ja sanoivat tunnussanan, joka vaihdettiin joka viikko.” Saksalaispoliisit sinisissä virkapuvuissaan eivät kuitenkaan olleet ainoa vaaratekijä.

”Yhtenä iltana minun piti olla töissä pidempään, joten lähdin Tšekin puolelle muita veljiä myöhemmin”, Richard muistelee. ”Oli pimeää  ja sumuista, ja tärisin kävellessäni jäätävässä sateessa. Eksyin vuorimäntyjen keskelle enkä löytänyt pois tuntikausiin. Monet vaeltajat ovat kuolleet tällä tavoin. Vasta kun veljet olivat paluumatkalla varhain aamulla, tapasimme toisemme.”

Pieni ryhmä rohkeita veljiä meni vuorille joka viikko noin kolmen vuoden ajan. Talvisin he kuljettivat kallisarvoista lastiaan hiihtäen tai vetäen pulkkaa. Joskus jopa kahdenkymmenen ystävän ryhmä ylitti rajan merkittyjä patikointireittejä pitkin kirkkaassa päivänvalossa. Näyttääkseen harmittomalta retkeilijäryhmältä he ottivat mukaan sisaria. Jotkut näistä kävelivät edellä ja epäillessään vaaraa heittivät hattunsa ilmaan.

Mitä tapahtui, kun kuriirit palasivat yöllisiltä matkoilta? Oli tärkeää saada kirjallisuus heti jakoon. Julkaisut pakattiin niin, että ne näyttivät aivan saippuapakkauksilta, ja vietiin Hirschbergin rautatieasemalle. Paketit lähetettiin Saksan eri osiin, missä veljet ja sisaret toimittivat ne vaivihkaa toisille todistajille, kuten artikkelin alussa kuvailtiin. Maanalainen jakeluverkosto oli niin tiivis, että pienikin ilmitulo olisi johtanut vakaviin seurauksiin. Eräänä päivänä tuli sitten odottamaton takaisku.

Vuonna 1936 paljastui Berliinin lähellä sijaitseva kirjallisuuskätkö, jossa oli muun muassa kolme pakettia tuntemattomalta lähettäjältä Hirschbergistä. Poliisi selvitti käsiala-analyysin avulla salakuljetusryhmämme yhden keskeisen jäsenen henkilöllisyyden ja pidätti hänet. Vähän myöhemmin pidätettiin myös kaksi muuta epäiltyä, joista Richard Rudolph oli toinen. Koska nämä veljet ottivat vastuun kaikesta, muut pystyivät jatkamaan yhä vaarallisemmiksi käyviä matkojaan vielä jonkin aikaa.

Julkaisujen salakuljetus Riesengebirgen vuorten yli näytteli huomattavaa osaa raamatullisen kirjallisuuden toimittamisessa Saksan todistajille. Se ei kuitenkaan ollut ainoa todistajien käyttämä reitti. Siihen saakka, kun Saksan armeija vuonna 1939 miehitti Tšekkoslovakian, pitkin näiden kahden maan rajaa oli myös toisia reittejä. Lisäksi muissa Saksan naapurimaissa, kuten Alankomaissa, Ranskassa ja Sveitsissä, todistajat ottivat saksalaisveljiensä tavoin suuria riskejä järjestääkseen vainotuille uskonveljilleen hengellistä ruokaa.

Nykyään useimmat meistä voivat saada raamatullista kirjallisuutta tarvitsemansa määrän ja vieläpä eri muodoissa. Saatpa jonkin uuden julkaisun valtakunnansalilta tai lataatpa sen jw.org-verkkosivustolta, sinun on hyvä miettiä, miten se oikeastaan on päätynyt käsiisi. Prosessiin ei välttämättä liity yhtä paljon dramatiikkaa kuin lumipeitteisten vuorenhuippujen ylittämiseen keskiyöllä, mutta monet uskonveljesi, jotka palvelevat sinua epäitsekkäästi, ovat varmasti tehneet tuon julkaisun eteen paljon työtä.