ISÄNI syntyi Grazissa Itävallassa vuonna 1899. Ensimmäisen maailmansodan aikaan hän oli vielä nuori, mutta pian toisen maailmansodan puhjettua vuonna 1939 hänet kutsuttiin Saksan armeijaan. Hän kaatui vuonna 1943 Venäjällä. Menetin hänet ollessani vasta kaksivuotias, enkä koskaan oppinut tuntemaan häntä. Kaipasin isää kovasti, varsinkin huomattuani, että koulussa useimmilla muilla pojilla oli isä. Myöhemmin teini-iässä minua lohdutti tieto siitä, että meillä on ylivertainen taivaallinen Isä, joka ei voi kuolla (Hab. 1:12).

Seitsenvuotiaana minusta tuli partiolainen. Maailmanlaajuisen partioliikkeen perusti Isossa-Britanniassa vuonna 1908 englantilainen kenraaliluutnantti Robert Stephenson Smyth Baden-Powell. Vuonna 1916 hän aloitti nuoremmille pojille tarkoitetun sudenpentutoiminnan, johon minäkin osallistuin.

Pidin kovasti viikonloppuretkistämme maaseudulle. Yövyimme teltassa, käytimme univormua ja marssimme rumpujen tahdissa. Erityisen mukavaa oli istuskella iltaisin toisten partiolaisten kanssa laulamassa leirinuotion ääressä ja pelata yhdessä pelejä metsässä. Meille kerrottiin myös kaikenlaisia asioita luonnosta, mikä opetti minut arvostamaan Luojan kätten töitä.

Partiolaisia kannustetaan tekemään yksi hyvä työ päivässä, ja se onkin heidän mottonsa. Tervehdimme toisiamme sanomalla ”Aina valmiina!” Tämä vetosi minuun. Yli sadan hengen lippukunnastamme noin puolet oli katolilaisia ja puolet protestantteja, ja lisäksi yksi poika oli buddhalainen.

Vuodesta 1920 lähtien on muutaman vuoden välein järjestetty kansainvälisiä partioleirejä, joista käytetään nimitystä jamboree. Olin seitsemännellä maailmanjamboreella Bad Ischlissä Itävallassa elokuussa 1951 ja yhdeksännellä maailmanjamboreella Sutton Parkissa Birminghamin lähellä Englannissa elokuussa 1957. Jälkimmäiseen osallistui noin 33 000 partiolaista 85 maasta, ja muita vierailijoita oli suunnilleen 750 000, heidän joukossaan Englannin kuningatar Elisabet. Minusta se oli todellista kansainvälistä veljeyttä. Enpä silloin arvannut, että tutustuisin pian vielä paljon mahtavampaan hengelliseen veljesseuraan.

Keväällä 1958 lopettelin harjoitteluaikaani tarjoilijana Grand Hotel Wieslerissa Grazissa. Siellä työtoverini kondiittori Rudolf Tschiggerl alkoi todistaa minulle vapaamuotoisesti. En ollut koskaan aiemmin kuullut totuudesta. Hän otti ensin  puheeksi kolminaisuusopin ja sanoi, ettei se perustu Raamattuun. Puolustin sitä kiivaasti ja halusin osoittaa hänen olevan väärässä. Koska pidin työtoveristani, aioin saada hänet palaamaan katolisen kirkon helmaan.

Rudolf, jota kutsuttiin Rudiksi, hankki minulle Raamatun. Halusin ehdottomasti katolisen käännöksen. Alettuani lukea sitä huomasin pian, että Rudi oli pannut sen väliin Vartiotorni-seuran julkaiseman traktaatin. En pitänyt siitä lainkaan, koska mielestäni sellainen aineisto voitiin saada kuulostamaan todelta, vaikkei se sitä olisi ollutkaan. Olin kuitenkin valmis keskustelemaan hänen kanssaan Raamatusta. Rudi toimi viisaasti eikä enää tarjonnut minulle julkaisuja. Kävimme noin kolmen kuukauden ajan aina silloin tällöin raamatullisia keskusteluja, jotka venyivät usein iltamyöhään.

Kun harjoittelu kotikaupunkini hotellissa päättyi, äiti lähetti minut Bad Hofgasteiniin kouluun, jossa opetettiin hotellin johtamista. Niinpä muutin tuohon pieneen Alppien laaksossa sijaitsevaan kaupunkiin. Koulu oli yhteydessä Bad Hofgasteinissa toimivaan Grand Hoteliin, ja siksi työskentelin toisinaan siellä saadakseni käytännön kokemusta.

Rudi oli lähettänyt uuden osoitteeni Wienin haaratoimistoon, mistä se lähetettiin edelleen kahdelle lähetystyöntekijäsisarelle. He olivat Ilse Unterdörfer ja Elfriede Löhr. * Eräänä päivänä minulle ilmoitettiin hotellin vastaanotosta, että ulkona oli autossa kaksi rouvaa, jotka halusivat puhua kanssani. Olin ymmälläni, sillä minulla ei ollut aavistustakaan siitä, keitä he voisivat olla. Menin kuitenkin ulos katsomaan. Sain myöhemmin tietää heidän toimineen kuriireina natsi-Saksassa ennen toista maailmansotaa, jolloin todistajien työ oli kielletty. Saksan salainen poliisi Gestapo pidätti heidät jo ennen sotaa, ja heidät lähetettiin Lichtenburgin keskitysleiriin. Sodan aikana heidät siirrettiin Ravensbrückin leiriin lähelle Berliiniä.

Nämä sisaret olivat suunnilleen äitini ikäisiä, joten kunnioitin heitä kovasti. En halunnut tuhlata heidän aikaansa keskustelemalla heidän kanssaan ja todeta sitten muutaman viikon tai kuukauden päästä, etten haluaisi jatkaa. Niinpä pyysin heitä vain tuomaan minulle luettelon raamatunkohdista, jotka koskivat katolista oppia apostolisesta seuraannosta. Sanoin, että veisin sen paikalliselle papille ja puhuisin siitä hänen kanssaan. Uskoin saavani näin selville, mikä on totuus.

Roomalaiskatolisen kirkon opetus apostolisesta seuraannosta perustuu käsitykseen, että paaveja on ollut katkeamaton sarja aina apostoli Pietarista lähtien. (Kirkko tulkitsee väärin Matteuksen 16:18, 19:ssä olevat Jeesuksen sanat.)  Lisäksi paavi on kirkon mukaan erehtymätön oppikysymyksissä, kun hän puhuu ex cathedra eli viran puolesta. Uskoin tähän ja ajattelin, että jos kerran paavi, jota katolilaiset sanovat Pyhäksi isäksi, on erehtymätön oppikysymyksissä ja on julistanut kolminaisuusopin olevan totta, niin sen täytyy olla totta. Mutta ellei hän ole erehtymätön, oppi ei ehkä pidä paikkaansa. Ei ihme, että monille katolilaisille apostolinen seuraanto on tärkein oppi – sehän ratkaisee, ovatko muut kirkon opetukset tosia vai eivät!

Kävin papin luona, mutta hän ei osannut vastata kysymyksiini vaan otti hyllystä apostolista seuraantoa käsittelevän kirjan. Vein sen hänen ehdotuksestaan kotiin, luin sen ja palasin mielessäni vielä enemmän kysymyksiä. Pappi ei pystynyt vastaamaan niihin vaan sanoi lopulta: ”En saa teitä vakuuttumaan ettekä te minua. – – Hyvää jatkoa!” Hän ei halunnut enää keskustella kanssani.

Tässä vaiheessa olin valmis tutkimaan Raamattua Ilsen ja Elfrieden kanssa. He opettivat minulle monia asioita todellisesta taivaassa olevasta Pyhästä Isästä, Jehova Jumalasta (Joh. 17:11). Koska tuolla seudulla ei ollut vielä seurakuntaa, nämä sisaret pitivät kokouksia erään kiinnostuneen perheen kodissa. Läsnä oli vain kourallinen ihmisiä. Sisaret käsittelivät suurimman osan kokousaineistosta, sillä paikalla ei ollut kastettua veljeä, joka olisi voinut ottaa johdon. Silloin tällöin muualta tuli joku veli pitämään esitelmän vuokratiloissa.

Ilse ja Elfriede alkoivat tutkia kanssani Raamattua lokakuussa 1958, ja minut kastettiin kolme kuukautta myöhemmin tammikuussa 1959. Ennen kasteelle menoa pyysin päästä heidän kanssaan talosta taloon -työhön nähdäkseni, millaista saarnaaminen oikein oli (Apt. 20:20). Oltuani heidän mukanaan yhden kerran kysyin, voisinko saada oman alueen. He antoivat alueekseni erään kylän, ja kävin siellä yksin saarnaamassa talosta taloon ja tekemässä uusintakäyntejä kiinnostuneiden luo. Ensimmäisen kerran pääsin talosta taloon -palvelukseen veljen kanssa vasta sitten, kun luonamme vieraili kierrosvalvoja.

Käytyäni loppuun hotellialan koulun palasin vuonna 1960 kotikaupunkiini ja yritin auttaa sukulaisiani oppimaan Raamatun totuuksia. Yksikään heistä ei ole vielä tähän päivään mennessä tullut totuuteen, mutta jotkut ovat jossain määrin kiinnostuneita.

Vuonna 1961 seurakunnissa luettiin haaratoimistosta tulleita kirjeitä, joissa kannustettiin tienraivaukseen. Olin terve ja naimaton, joten en keksinyt mitään syytä olla ryhtymättä tienraivaajaksi. Kysyin kierrosvalvojaltamme Kurt Kuhnilta, mitä hän tuumaisi, jos tekisin vielä muutaman kuukauden ansiotyötä pystyäkseni ostamaan auton, josta olisi hyötyä tienraivauksessa. Hänen vastauksensa kuului: ”Riippuiko Jeesuksen ja apostolien kokoaikainen palvelus auton omistamisesta?” Asia oli sillä selvä! Päätin aloittaa tienraivauksen mahdollisimman pian, mutta koska olin työssä hotellin ravintolassa 72 tuntia viikossa, minun oli ensin tehtävä joitakin muutoksia.

 Pyysin esimieheltäni, että saisin vähentää työaikaani 60 tuntiin. Hän suostui siihen ja maksoi minulle edelleen samaa palkkaa. Vähän myöhemmin kysyin, voisinko tehdä työtä vain 48 tuntia viikossa. Hän myöntyi siihenkin alentamatta palkkaani. Seuraavaksi pyysin, että minun tarvitsisi olla töissä ainoastaan 36 tuntia eli kuusi tuntia kuutena päivänä viikossa. Tämäkin toiveeni täytettiin, ja ihme kyllä sain edelleen samaa palkkaa! Esimieheni ei nähtävästi halunnut minun lähtevän. Näin pystyin aloittamaan vakituisen tienraivauksen. Siihen aikaan tuntivaatimus oli 100 tuntia kuukaudessa.

Neljä kuukautta myöhemmin minut nimitettiin erikoistienraivaajaksi ja seurakunnanpalvelijaksi pieneen seurakuntaan Spittal an der Draun kaupunkiin Kärntenin osavaltioon. Tuolloin erikoistienraivaajan kuukausittainen tuntivaatimus oli 150 tuntia. Minulla ei ollut tienraivaustoveria, mutta arvostin suuresti tukea, jota sain apulaisseurakunnanpalvelijana toimivalta sisar Gertrude Lobnerilta. *

Vuonna 1963 minut kutsuttiin kierrostyöhön. Joskus matkustin seurakunnasta toiseen junalla raskaat matkalaukut mukanani. Useimmilla veljillä ei ollut autoa, joten kukaan ei voinut tulla hakemaan minua asemalta. En halunnut ”hienostella” ja mennä majapaikkaan taksilla. Niinpä kävelin.

Vuonna 1965, ollessani edelleen naimaton, sain kutsun Gilead-koulun 41. kurssille. Myös monet kurssitovereistani olivat naimattomia. Suureksi yllätyksekseni minut lähetettiin valmistumisen jälkeen takaisin Itävaltaan jatkamaan kierrostyötä. Ennen Yhdysvalloista lähtöä minua kuitenkin pyydettiin työskentelemään erään kierrosvalvojan kanssa neljä viikkoa. Hän oli Anthony Conte, miellyttävä veli, joka rakasti kenttäpalvelusta ja oli siinä hyvin taitava. Oli ilo palvella yhdessä Cornwallin seudulla New Yorkin osavaltion pohjoisosassa.

Palattuani Itävaltaan minut määrättiin kierrokselle, jolla palvellessani tapasin viehättävän naimattoman sisaren, Tove Mereten. Hänelle oli opetettu totuutta jo viisivuotiaasta saakka. Kun meiltä kysytään, miten tapasimme, sanomme pilke silmäkulmassa, että haaratoimisto järjesti sen. Menimme naimisiin vuotta myöhemmin huhtikuussa 1967 ja saimme jatkaa matkatyötä yhdessä.

Seuraavana vuonna minulle valkeni, että Jehova oli ansaitsemattomassa hyvyydessään ottanut minut hengelliseksi pojakseen. Näin sai alkunsa erikoissuhteeni taivaalliseen Isään samoin kuin kaikkiin niihin, jotka Roomalaiskirjeen 8:15:n mukaisesti ”huutavat: ’Abba, Isä!’ ”

Merete ja minä palvelimme yhdessä kierros- ja piirityössä vuoteen 1976 saakka. Talvisin meidän oli joskus nukuttava lämmittämättömissä makuuhuoneissa, joissa lämpötila laski pakkasen puolelle. Kerran herätessämme huomasimme,  että peiton yläosa oli jäätynyt aivan kankeaksi hengityksemme huurusta. Viimein aloimme kuljettaa mukana pientä sähkölämmitintä, jotta lämpötila olisi öisin pysynyt siedettävänä. Jos meidän oli käytävä yöllä vessassa, jouduimme joissakin paikoissa kahlaamaan hangessa vetoiseen ulkokäymälään. Käytössämme ei myöskään ollut asuntoa, ja niinpä jäimme yleensä maanantaiksi samaan paikkaan, jossa olimme olleet majoitettuna edellisellä viikolla. Sitten tiistaiaamuna lähdimme kohti seuraavaa seurakuntaa.

Olen iloinen siitä, että rakas vaimoni on aina ollut rinnallani tukemassa minua. Hän pitää kovasti sananpalveluksesta, eikä minun ole ikinä tarvinnut patistella häntä kentälle. Hän rakastaa myös ystäviä ja on hyvin kiinnostunut toisista. Tästä on ollut paljon apua.

Vuonna 1976 saimme kutsun Itävallan haaratoimistoon Wieniin, ja minut nimitettiin haaratoimistokomiteaan. Siihen aikaan Itävallan haaratoimisto valvoi useissa Itä-Euroopan maissa tehtävää työtä ja huolehti siitä, että noihin maihin vietiin kaikessa hiljaisuudessa kirjallisuutta. Toimintaa johti hyvin aloitekykyinen veli Jürgen Rundel. Sain työskennellä hänen kanssaan, ja myöhemmin minua pyydettiin valvomaan julkaisujen kääntämistä kymmenelle Itä-Euroopassa puhuttavalle kielelle. Jürgen ja hänen vaimonsa Gertrude palvelevat edelleen uskollisesti erikoistienraivaajina Saksassa. Vuonna 1978 Itävallan haaratoimistossa alettiin latoa lehtiä ja painaa niitä pienillä offset-painokoneilla kuudella kielellä. Toimitimme myös lehtitilauksia eri maihin. Näistä tehtävistä oli vastuussa Otto Kuglitsch, joka tätä nykyä palvelee vaimonsa Ingridin kanssa haaratoimistossa Saksassa.

Myös Itä-Euroopan veljet valmistivat kirjallisuutta omissa maissaan monistuskoneilla tai kopioimalla aineistoa filmiltä. He tarvitsivat silti apua ulkomailta. Jehova suojeli tätä työtä, ja me haaratoimistossa opimme rakastamaan veljiä, jotka joutuivat toimimaan vaikeissa oloissa kiellon alaisuudessa monia vuosia.

Sain vuonna 1989 vierailla hallintoelimeen kuuluvan veli Theodore Jaraczin kanssa  Romaniassa. Tarkoituksena oli auttaa erästä suurta veljien ryhmää tulemaan takaisin järjestön yhteyteen. Vuodesta 1949 lähtien he olivat eri syistä katkaisseet siteensä järjestöön ja perustaneet omia seurakuntia. He kuitenkin edelleen saarnasivat ja kastoivat ihmisiä. Päätoimiston hyväksymään järjestöön kuuluvien veljien tavoin he myös menivät vankilaan kristillisen puolueettomuutensa vuoksi. Työ oli yhä kiellettyä Romaniassa, ja siksi tapasimme neljä vastuullista vanhinta ja hyväksytyn maakomitean edustajat salaa veli Pamfil Albun luona. Mukana oli lisäksi Rolf Kellner, tulkkimme Itävallasta.

Keskustellessamme toista iltaa veli Albu suostutteli neljää muuta vanhinta palaamaan järjestön yhteyteen sanomalla: ”Jos emme tee sitä nyt, emme ehkä saa enää uutta tilaisuutta.” Tämän jälkeen noin 5 000 veljeä tuli takaisin järjestöön. Mikä voitto Jehovalle ja mikä tappio Saatanalle!

Vuoden 1989 lopulla ennen kommunismin kaatumista Itä-Euroopassa hallintoelin pyysi minua ja vaimoani siirtymään maailmankeskukseen New Yorkiin. Se tuli meille suurena yllätyksenä. Aloitimme palveluksen Brooklynin Betelissä heinäkuussa 1990. Vuonna 1992 minut nimitettiin hallintoelimen palveluskomitean avustajaksi, ja heinäkuusta 1994 lähtien olen saanut toimia hallintoelimen jäsenenä.

On vierähtänyt jo melkoisesti aikaa siitä, kun toimin hotellissa tarjoilijana. Nykyään minulla on ilo osallistua hengellisen ruoan valmistamiseen ja jakelemiseen maailmanlaajuiselle veljesseuralle (Matt. 24:45–47). Muistellessani niitä yli 50:tä vuotta, jotka olen ollut kokoaikaisessa erikoispalveluksessa, sydämeni on täynnä arvostusta. Iloitsen siitä, miten Jehova on siunannut maailmanlaajuista veljesseuraamme. Nautin suuresti kansainvälisistä konventeista, joissa tähdennetään sitä, kuinka tärkeää meidän on tuntea taivaallinen Isämme Jehova ja Raamatun totuus.

Rukoukseni on, että vielä miljoonat ihmiset alkavat tutkia Raamattua, omaksuvat totuuden ja palvelevat Jehovaa yksimielisesti maailmanlaajuisen kristillisen veljesseuramme yhteydessä (1. Piet. 2:17). Odotan myös innokkaasti aikaa, jolloin saan taivaasta käsin seurata maallista ylösnousemusta ja löydän viimeinkin ihmisisäni. Toivon, että hän samoin kuin äitini ja muut rakkaat sukulaiseni haluavat kaikki palvoa Jehovaa paratiisissa.