VIISIVUOTIAINA Gwen ja minä aloimme opetella tanssimista. Tuolloin emme vielä tunteneet toisiamme. Varttuessamme päätimme kuitenkin molemmat tehdä baletista elämänuramme. Juuri kun olimme pääsemässä uramme huipulle, päätimme luopua siitä. Mikä johti päätökseemme?

David: Synnyin vuonna 1945 Shropshiren kreivikunnassa Englannissa. Isällä oli maatila, ja koulun jälkeen minusta oli mukava ruokkia kanoja, kerätä munia sekä hoitaa nautakarjaa ja lampaita maaseudun rauhassa. Lomalla autoin sadon korjaamisessa, ja välillä pääsin ajamaan traktoria.

Vähitellen kiinnostukseni alkoi kuitenkin suuntautua toisaalle. Isä oli huomannut, että jo pienestä pitäen halusin tanssia aina kun vain kuulin musiikkia. Kun olin viisivuotias, hän ehdotti, että äiti veisi minut paikalliseen tanssikouluun, jossa opetettiin steppausta. Opettajani mielestä minussa oli ainesta balettitanssijaksi, ja hän alkoi valmentaa minua. 15-vuotiaana sain stipendin maineikkaaseen balettikouluun Royal Ballet Schooliin Lontooseen. Siellä tapasin Gwenin, ja meistä tuli tanssipari.

Gwen: Minä taas synnyin Lontoon vilkkaassa suurkaupungissa vuonna 1944. Jo pikkutyttönä uskoin lujasti Jumalaan. Yritin lukea Raamattua, mutta sitä oli mielestäni vaikea ymmärtää. Viisivuotiaana aloin käydä tanssitunneilla. Kuusi vuotta myöhemmin voitin kilpailun, johon osallistui tanssijoita eri puolilta Britanniaa. Palkinnoksi pääsin opiskelemaan Royal Ballet Schooliin. Meitä nuorimpia oppilaita valmennettiin White Lodgessa, kauniissa 1700-luvulla rakennetussa kartanossa Richmond Parkissa Lontoon laitamilla. Kävin siellä koulua ja sain balettiopetusta arvostetuilta opettajilta. 16-vuotiaana jatkoin opiskelua saman balettikoulun tiloissa Lontoon keskustassa, ja siellä tapasin Davidin. Muutaman kuukauden kuluessa esiinnyimme eri oopperoiden balettikohtauksissa Royal Opera Housessa Lontoon Covent Gardenissa.

David: Kuten Gwen totesi, pääsimme esiintymään Royal Opera Housessa. Olimme mukana myös London Festival Ballet’n eli nykyisen kansallisbaletin (English National Ballet) produktioissa. Yksi Royal Ballet’n koreografeista perusti kansainvälisen balettiryhmän Wuppertaliin Saksaan, ja meidät kaksi valittiin ryhmän solistitanssijoiksi. Tanssimme eri teattereissa ympäri maailmaa, ja pääsimme esiintymään sellaisten kuuluisuuksien kuin Margot Fonteynin ja Rudolf Nurejevin kanssa. Tällainen kilpailuun perustuva elämäntapa  tekee ihmisestä itsekeskeisen, ja mekin omistauduimme täysin urallemme.

Gwen: Omistin koko elämäni tanssille. Minulla oli sama päämäärä kuin Davidilla: halusin päästä huipulle. Pidin nimikirjoitusten jakelemisesta, kukkien saamisesta ja yleisön suosionosoituksista. Teatterimaailmassa huomasin, että monet elivät moraalittomasti, polttivat tupakkaa ja käyttivät paljon alkoholia. Kuten muutkin tuolla alalla, myös minä luotin amuletteihin, joiden uskoin tuovan hyvää onnea.

David: Tehtyäni vuosikausia töitä tanssin parissa kyllästyin lopulta jatkuvaan matkusteluun. Aloin kaivata yksinkertaisempaa elämää maaseudulla – olinhan viettänyt lapsuuteni siellä. Niinpä vuonna 1967 jätin urani ja menin töihin isolle maatilalle lähelle vanhempiani. Tilan omistaja vuokrasi minulle pienen talon. Sitten soitin Gwenille teatteriin ja kosin häntä. Hän eteni urallaan, ja hänet oli juuri nimitetty solistitanssijaksi, joten päätös oli vaikea. Tästä huolimatta hän myöntyi kosintaani ja oli valmis maalaiselämään, vaikkei tiennyt siitä juuri mitään.

Gwen: Oli kyllä vaikea sopeutua maatilan arkeen. Lehmien lypsäminen ja sikojen ja kanojen ruokkiminen säässä kuin säässä erosi täysin entisestä elämästäni. David meni yhdeksän kuukauden pituiselle kurssille saadakseen tietoa uusimmista karjankasvatusmenetelmistä, ja päivisin tunsin oloni kovin yksinäiseksi. Vanhin tyttäremme Gilly oli jo syntynyt. Davidin ehdotuksesta opettelin ajamaan autoa, ja käydessäni kerran lähikaupungissa näin sattumalta Gaelin. Olin tavannut hänet aikaisemmin hänen ollessaan töissä eräässä paikallisessa liikkeessä.

Gael pyysi minut kotiinsa teelle, ja katselimme toistemme hääkuvia. Yhdessä kuvassa oli ihmisiä ja rakennus, jonka nimi oli valtakunnansali. Kysyin Gaelilta, mikä ihmeen kirkko se oli. Ilahduin kun hän kertoi, että hän ja hänen miehensä olivat Jehovan todistajia. Muistin, että tätini oli todistaja. Muistin myös, miten ärsyyntynyt ja tympääntynyt isä oli ollut häneen. Hän oli jopa viskannut tädin kirjallisuuden roskakoriin. Ihmettelin, miksi isä, joka oli tavallisesti hyvin ystävällinen, suuttui niin kovasti niin miellyttävälle ihmiselle.

Vihdoinkin saatoin ottaa selvää, miten tätini uskonkäsitykset erosivat kirkon opetuksista.  Gael näytti minulle, mitä Raamattu oikeasti sanoo asioista. Hämmästyin siitä, että monet opinkappaleet, kuten kolminaisuus ja sielun kuolemattomuus, ovat Raamatun vastaisia (Saarn. 9:5, 10; Joh. 14:28; 17:3). Näin myös Jumalan nimen Jehova ensimmäistä kertaa Raamatussa (2. Moos. 6:3).

David: Gwen kertoi minulle oppimistaan asioista. Muistin, että isä oli kehottanut minua lapsena lukemaan Raamattua. Siksi suostuimme tutkimaan Raamattua Gaelin ja hänen miehensä Derrickin kanssa. Puolen vuoden kuluttua meille aukeni mahdollisuus vuokrata oma pieni maatila Oswestrysta, joka sekin sijaitsee Shropshiren kreivikunnassa. Siellä Deirdre, paikallinen todistaja, jatkoi kärsivällisesti tutkistelun pitämistä meille. Edistyimme aluksi hitaasti ja olimme kiireisiä karjanhoidon vuoksi. Silti totuus juurtui vähitellen sydämeemme.

Gwen: Taikausko oli suuri este, joka minun piti voittaa. Jesajan 65:11 auttoi minua ymmärtämään Jehovan näkemyksen niistä, ”jotka kattavat pöydän onnenjumalalle”. Hyvän onnen amuleteista eroon pääseminen vaati minulta aikaa ja rukouksia. Minulle selvisi myös, minkälaisia ihmisiä Jehova etsii palvelijoikseen. Matteuksen 23:12:ssa sanotaan: ”Joka korottaa itsensä, se nöyrrytetään, ja joka nöyrryttää itsensä, se korotetaan.” Halusin palvella Jumalaa, joka välittää meistä niin paljon, että hän antoi rakkaan Poikansa lunnaiksi puolestamme. Tuolloin meillä oli jo kaksi tytärtä, ja oli sykähdyttävää kuulla, että perheemme voisi elää ikuisesti paratiisissa.

David: Opittuani, miten hämmästyttävällä tavalla esimerkiksi Matteuksen 24. luvussa ja Danielin kirjassa olevat ennustukset ovat täyttyneet, vakuutuin siitä, että tässä oli totuus. Tajusin, että hyvä suhde Jehovaan on parempaa kuin mikään, mitä nykyinen asiainjärjestelmä voi tarjota. Tämä vähensi ajan mittaan kunnianhimoani. Ymmärsin, että vaimoni ja tyttäreni olivat yhtä tärkeitä kuin minä. Filippiläiskirjeen 2:4 osoitti selvästi, ettei minun pitänyt keskittyä itseeni ja haluuni saada isompi maatila. Jehovan palvelemisen täytyi olla ensi sijalla elämässäni. Lopetin tupakoinnin. Ei ollut helppo järjestää elämää niin, että pääsimme lauantai-iltaisin kymmenen kilometrin päässä pidettäviin kokouksiin, sillä lehmät piti lypsää juuri noihin aikoihin. Meidän ei kuitenkaan koskaan tarvinnut jättää kokouksia väliin, koska Gwen auttoi minua. Lähdimme myös tyttäriemme kanssa joka sunnuntai palvelukseen aamulypsyn jälkeen.

Sukulaisemme eivät olleet muutoksesta hyvillään. Gwenin isä ei puhunut hänelle kuuteen vuoteen. Minunkin vanhempani yrittivät saada meidät katkaisemaan yhteyden todistajiin.

 Gwen: Jehova auttoi meidät vaikeiden aikojen yli. Vähitellen Oswestryn seurakunnan veljistä ja sisarista tuli meille kuin uusi perhe, joka tuki meitä huomaavaisesti koettelemuksissamme (Luuk. 18:29, 30). Vihkiydyimme Jehovalle ja kävimme kasteella vuonna 1972. Halusin ponnistella kovasti auttaakseni niin monia kuin mahdollista oppimaan totuuden, ja siksi aloitin tienraivauksen.

David: Maataloustöissä viettämämme vuodet olivat fyysisesti raskaita. Yritimme silti antaa tyttärillemme hyvän esimerkin Jehovan palvelemisesta. Myöhemmin meidän oli valtion menoleikkausten takia luovuttava maatilastamme. Meillä ei ollut kotia eikä töitä, ja kolmas tyttäremme oli vasta vuoden ikäinen. Rukoilimme Jehovalta apua ja ohjausta. Päätimme hyödyntää taitojamme ja avasimme tanssikoulun elättääksemme perheemme. Päätöksemme laittaa hengelliset asiat etusijalle kantoi hedelmää. Suureksi iloksemme kaikki kolme tytärtämme aloittivat tienraivauksen koulun jälkeen. Gwen oli myös tienraivaaja, joten hän pystyi tukemaan heitä päivittäin.

Kahden vanhimman tyttäremme Gillyn ja Denisen mentyä naimisiin suljimme tanssikoulun. Kysyimme haaratoimistosta, millä paikkakunnalla voisimme auttaa, ja saimme tietää, että Kaakkois-Englannin kaupungeissa tarvittiin apua. Koska vain nuorin tyttäremme Debbie asui enää kotona, minäkin aloitin tienraivauksen. Viisi vuotta myöhemmin meitä pyydettiin auttamaan pohjoisemmassa olevia seurakuntia. Kun Debbiekin oli mennyt naimisiin, pääsimme mukaan kansainväliseen rakennusohjelmaan ja palvelimme Zimbabwessa, Moldovassa, Unkarissa ja Norsunluurannikolla. Sitten palasimme Englantiin rakentamaan Lontoon Beteliä. Koska minulla oli kokemusta maanviljelystä, minua pyydettiin töihin Betelin maatilalle, joka oli tuolloin toiminnassa. Nykyään olemme tienraivaajina Luoteis-Englannissa.

Gwen: Omistautuminen baletille toi kyllä mielihyvää, mutta se oli katoavaista. Tärkein päätöksemme, vihkiytymisemme Jehovalle, on tuonut meille suunnatonta iloa, joka on ikuista. Työskentelemme edelleen parina, mutta nyt jalkamme vievät meitä palvelukseen. Olemme mittaamattoman onnellisia saadessamme auttaa muita oppimaan arvokkaita, elämää pelastavia Raamatun totuuksia. Nämä ”suosituskirjeet” ovat parempia kuin kuuluisuus tässä maailmassa (2. Kor. 3:1, 2). Jos emme olisi oppineet totuutta, urastamme olisi jäljellä vain muistoja, vanhoja valokuvia ja ohjelmavihkosia.

David: Elämänura Jehovan palveluksessa on vaikuttanut meihin valtavasti. Minusta on tullut parempi aviomies ja isä. Raamatussa kerrotaan, että muun muassa Mirjam ja kuningas Daavid ilmaisivat iloaan tanssimalla. Mekin odotamme monien muiden tavoin saavamme tanssia ilosta Jehovan uudessa maailmassa. (2. Moos. 15:20; 2. Sam. 6:14.)