Vartiotornissa 15. kesäkuuta 1952 ”esikuva” ja ”vastakuva” määriteltiin seuraavasti: ”Esikuva on kuva eli esitys jostakin, mikä tapahtuu jolloinkin tulevaisuudessa. Vastakuva on esikuvan esittämän asian todellisuus. Esikuvaa voidaan nimittää sopivasti varjoksi ja vastakuvaa todellisuudeksi.”

Monia vuosia sitten julkaisuissamme sanottiin, että muun muassa sellaiset uskolliset miehet ja naiset kuin Debora, Elihu, Jefta, Job, Rahab ja Rebekka olivat esikuvia eli varjoja joko voidelluista tai ”suuresta joukosta” (Ilm. 7:9). Esimerkiksi Jeftan, Jobin ja Rebekan ajateltiin edustavan voideltuja, kun taas Deboran ja Rahabin sanottiin kuvaavan suurta joukkoa. Viime vuosina tällaisia vertailuja ei ole kuitenkaan tehty. Miksi ei?

Raamattu osoittaa, että jotkut siinä mainitut henkilöt olivat esikuvia jostakin suuremmasta. Galatalaiskirjeen 4:21–31:ssä apostoli Paavali kertoo ”vertauskuvallisesta näytelmästä”, joka koskee kahta naista. Abrahamin orjatar Hagar edusti tai vastasi kirjaimellista Israelia, joka oli sidoksissa Jehovaan Mooseksen lain välityksellä. ”Vapaa nainen” Saara puolestaan kuvasi Jumalan vaimoa, hänen järjestönsä taivaallista osaa. Kirjeessään heprealaisille Paavali yhdistää kuningas-pappi Melkisedekin Jeesukseen ja korostaa näiden kahden välisiä samankaltaisuuksia (Hepr. 6:20; 7:1–3). Hän myös vertaa Jesajaa ja tämän poikia Jeesukseen ja hänen voideltuihin seuraajiinsa (Hepr. 2:13, 14). Paavali kirjoitti pyhän hengen ohjauksessa, joten hyväksymme ilman muuta sen, mitä hän sanoi näistä vastaavuuksista.

Silloinkaan kun Raamattu ilmaisee jonkun henkilön olevan esikuva jostakusta toisesta, meidän ei pitäisi päätellä, että hänen elämänsä jokainen tapahtuma tai yksityiskohta kuvaa jotakin suurempaa. Vaikka Paavali esimerkiksi kertoo Melkisedekin edustavan Jeesusta, hän ei puhu mitään siitä, että Melkisedek toi leipää ja viiniä Abrahamille sen jälkeen, kun tämä oli voittanut  neljä kuningasta. Ei siis ole mitään raamatullista perustetta etsiä tuosta tapahtumasta kätkettyä merkitystä. (1. Moos. 14:1, 18.)

Kristuksen kuoleman jälkeisinä vuosisatoina jotkut kirjoittajat erehtyivät näkemään esi- ja vastakuvia kaikkialla. Eräs raamatunselitysteos kuvailee Origeneen, Ambrosiuksen ja Hieronymuksen opetuksia: ”He etsivät vastaavuuksia – ja tietysti myös löysivät niitä – jokaisesta Raamatun tapahtumasta, olipa se kuinka vähämerkityksinen hyvänsä. Ajateltiin, että kaikkein yksinkertaisimpaan ja arkipäiväisimpäänkin asiaan kätkeytyi mitä syvällisin totuus – – jopa niiden kalojen määrään, jotka opetuslapset saivat saaliiksi sinä yönä, jona kuolleista herätetty Vapahtaja näyttäytyi heille. Miten paljon jotkut ovatkaan yrittäneet päätellä tuosta luvusta 153!” (The International Standard Bible Encyclopaedia.)

Hippon piispa Augustinus käsitteli laajasti kertomusta siitä, miten Jeesus ruokki noin 5 000 miestä viidellä ohraleivällä ja kahdella kalalla. Koska ohraa ei arvostettu yhtä paljon kuin vehnää, Augustinus päätteli, että viisi leipää edustivat viittä Mooseksen kirjaa (huonompana pidetty ”ohra” edusti ”Vanhan testamentin” oletettua alemmuutta). Entä kaksi kalaa? Jostakin syystä hän rinnasti ne kuninkaaseen ja pappiin. Erään toisen esi- ja vastakuviin mieltyneen oppineen mukaan se, että Jaakob osti Esaun esikoisoikeuden kulhollisella punaista muhennosta, kuvasi sitä, että Jeesus osti ihmiskunnalle taivaallisen perinnön punaisella verellään!

Jos tällaiset tulkinnat tuntuvat kaukaa haetuilta, on helppo ymmärtää ongelman ydin. Ihmiset eivät voi tietää, mitkä Raamatun kertomukset ovat tulevien asioiden varjoja ja mitkä eivät. Onkin selkeintä, että kun Raamattu opettaa jonkun henkilön tai jonkin tapahtuman tai asian olevan esikuva jostakin muusta, hyväksymme sen sellaiseksi. Toisaalta meidän ei pitäisi tehdä vastakuvallisia sovelluksia henkilöistä tai kertomuksista, jos sille ei ole nimenomaista raamatullista perustetta.

Miten sitten voimme hyötyä Raamatussa kuvailluista tapahtumista ja esimerkeistä? Roomalaiskirjeen 15:4:ssä apostoli Paavali sanoo: ”Kaikki, mikä ennen kirjoitettiin, kirjoitettiin meille opetukseksi, jotta meillä kestävyytemme ja Raamatun kirjoitusten lohdutuksen avulla olisi toivo.” Paavalin mukaan hänen voidellut veljensä ensimmäisellä vuosisadalla voisivat oppia paljon Raamatun tapahtumista. Silti kaikki Jumalan palvelijat – kuuluivatpa he voideltuihin tai ”muihin lampaisiin” ja elivätpä he ”viimeisinä päivinä” tai jolloinkin muulloin – voivat hyötyä ja ovatkin hyötyneet siitä, ”mikä ennen kirjoitettiin” (Joh. 10:16; 2. Tim. 3:1).

Useimmat Raamatun kertomuksista eivät sovellu vain yhteen luokkaan, joko voideltuihin tai suureen joukkoon, ja vain yhteen aikakauteen. Sen sijaan kumpaankin ryhmään kuuluvat ja kaikkina aikoina elävät Jumalan palvelijat voivat soveltaa itseensä monien kertomusten opetuksia. Meidän ei siis esimerkiksi tarvitse rajoittaa Jobin kirjan soveltamista vain siihen, mitä voidellut joutuivat kokemaan ensimmäisen maailmansodan aikana. Monet Jumalan palvelijat, sekä miehet että naiset, niin voidellut kuin suureen joukkoon kuuluvatkin, ovat kohdanneet samankaltaisia koettelemuksia kuin Job ja ”nähneet Jehovan antaman tuloksen, että Jehova on hyvin hellä kiintymyksessään ja armollinen” (Jaak. 5:11).

Eikö seurakunnissa olekin nykyään monia uskollisen Deboran kaltaisia iäkkäitä naisia, viisaan Elihun kaltaisia hyviä nuoria vanhimpia, innokkaan Jeftan kaltaisia rohkeita tienraivaajia ja kärsivällisen Jobin kaltaisia uskollisia miehiä ja naisia? Olemme kiitollisia siitä, että Jehova on säilyttänyt ”kaiken, mikä ennen kirjoitettiin”, jotta meillä ”Raamatun kirjoitusten lohdutuksen avulla olisi toivo”.

Näiden syiden vuoksi julkaisuissamme on viime vuosina korostettu sitä, mitä Raamatun kertomuksista voidaan oppia, sen sijaan että niistä olisi yritetty löytää esikuvallisia malleja ja vastakuvallisia täyttymyksiä.