ELÄMÄKERTA
”Iloitkoot monet saaret”
Sen päivän tulen muistamaan kauan. Odotimme joidenkin muiden maailman eri osista saapuneiden veljien kanssa jännittyneinä hallintoelimen kokoushuoneessa. Pian sisään astuisi kirjoituskomitea, ja meidän tehtäväksemme oli annettu laatia eräs esitys. Muutaman edellisen viikon kuluessa olimme eritelleet ongelmia, joita kääntäjät kohtasivat, ja nyt meidän oli määrä ehdottaa ratkaisuja. Oli 22. toukokuuta 2000. Mutta miksi tämä kokous oli niin tärkeä? Ennen kuin selitän, haluaisin kertoa hieman taustastani.
SYNNYIN Queenslandissa Australiassa vuonna 1955. Vähän sen jälkeen äitini Estelle alkoi tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Hän meni kasteelle seuraavana vuonna, ja isäni Ron tuli totuuteen 13 vuotta myöhemmin. Minut kastettiin Queenslandin takamailla vuonna 1968.
Olen pikkupojasta asti pitänyt kovasti lukemisesta, ja kielet ovat aina kiehtoneet minua. Perheemme yhteisillä automatkoilla vanhemmistani oli varmasti turhauttavaa, etten katsellut maisemia vaan istuin takapenkillä nenä kiinni kirjassa. Rakkaus lukemiseen kuitenkin auttoi minua koulussa. Käydessäni koulua Tasmanian saariosavaltiossa sijaitsevassa Glenorchyssa sain useita palkintoja menestyksestäni opinnoissa.
Aikanaan minun oli kuitenkin tehtävä tärkeä ratkaisu. Ottaisinko vastaan apurahan ja menisinkö opiskelemaan yliopistoon? Niin paljon kuin rakastinkin kirjoja ja opiskelua, olen kiitollinen siitä, että äitini oli opettanut minut rakastamaan vielä enemmän Jehovaa (1. Kor. 3:18, 19). Niinpä kun olin suorittanut oppivelvollisuuteni, päätin koulunkäynnin vanhempieni suostumuksella ja aloitin tienraivauksen 15-vuotiaana tammikuussa 1971.
Seuraavat kahdeksan vuotta sain toimia tienraivaajana Tasmaniassa. Tuona aikana menin naimisiin kauniin tasmanialaistytön Jenny Alcockin kanssa, ja palvelimme neljä vuotta yhdessä erikoistienraivaajina syrjäisillä alueilla Smithtonissa ja Queenstownissa.
TYYNENMEREN SAARILLE
Vuonna 1978 menimme ensimmäistä kertaa ulkomaille osallistuaksemme kansainväliseen konventtiin, joka pidettiin Port Moresbyssä Papua-Uudessa-Guineassa. Muistan vieläkin, kun eräs lähetystyöntekijä piti puhetta hiri-motuksi. Vaikken ymmärtänyt sanaakaan, hänen puheensa kannusti minua tulemaan lähetystyöntekijäksi, opettelemaan uusia kieliä ja pitämään samankaltaisia puheita. Viimeinkin oivalsin, miten voisin yhdistää rakkauteni Jehovaan ja rakkauteni kieliin.
Kun olimme palanneet Australiaan, meitä pyydettiin yllätykseksemme lähetystyöhön Funafutin saarelle Tuvaluun, joka tunnettiin aiemmin nimellä Ellicensaaret. Saavuimme uudelle alueellemme tammikuussa 1979. Silloin koko Tuvalussa oli meidän lisäksemme vain kolme kastettua julistajaa.
Tuvalun kieltä ei ollut helppo oppia. Ainoa tuolla kielellä julkaistu kirja oli ”Uusi testamentti”. Saatavilla ei ollut sanakirjoja eikä kielikursseja, joten päätimme, että yrittäisimme opetella 10–20 uutta sanaa joka päivä. Pian kuitenkin huomasimme, ettemme ymmärtäneet useimpien oppimiemme sanojen oikeaa merkitystä. Sen sijaan että olisimme kertoneet ennustelun olevan väärin, kehotimme ihmisiä varomaan vaakojen ja kävelykeppien käyttöä! Meidän oli opittava kieltä pystyäksemme johtamaan niitä monia raamatuntutkisteluja, jotka olimme aloittaneet. Niinpä jatkoimme harjoituksia. Vuosia myöhemmin yksi niistä, joiden kanssa noina alkuaikoina tutkimme, sanoi meille: ”Olemme hyvin onnellisia siitä, että osaatte nyt kieltämme. Aluksi meillä ei ollut aavistustakaan, mitä oikein yrititte sanoa!”
Toisaalta tilanteemme oli jossain mielessä ihanteellinen uuden kielen opiskeluun. Koska asuntoja ei ollut vuokrattavana, asetuimme asumaan erään todistajaperheen luo saaren tärkeimpään kylään. Tämä merkitsi täyttä uppoutumista kieleen ja kylän elämään. Emme puhuneet englantia vuosikausiin, joten tuvalusta tuli pääkielemme.
Ennen pitkää monet alkoivat osoittaa kiinnostusta 1. Kor. 14:9.) Mietimme, tultaisiinko julkaisuja koskaan valmistamaan tuvalun kielellä, jota puhui alle 15 000 ihmistä. Jehova vastasi kysymyksiimme opettamalla meille kaksi asiaa: 1) hän haluaa Sanaansa julistettavan ”kaukaisissa saarissa”, ja 2) hän tahtoo niiden, jotka ovat maailman silmissä ”nöyriä ja alhaisia”, turvautuvan hänen nimeensä (Jer. 31:10; Sef. 3:12).
totuutta kohtaan. Mutta minkä avulla voisimme tutkia heidän kanssaan? Heidän kielellään ei ollut julkaisuja. Miten he pystyisivät tutkimaan henkilökohtaisesti? Kun he alkaisivat käydä kokouksissa, mitä lauluja he laulaisivat, mitä aineistoa he käsittelisivät ja miten he voisivat edes valmistautua kokouksiin? Miten heidän olisi mahdollista edistyä kastettaviksi? Nämä nöyrät ihmiset tarvitsivat hengellistä ravintoa omalla kielellään. (KÄÄNNÄMME HENGELLISTÄ AINEISTOA
Vuonna 1980 haaratoimisto määräsi meidät toimimaan kääntäjinä, vaikka emme tunteneet olevamme siihen alkuunkaan päteviä (1. Kor. 1:28, 29). Aluksi saimme ostettua viranomaisilta vanhan vahamonistuskoneen, ja valmistimme sillä aineistoa kokouksiimme. Käänsimme tuvaluksi jopa kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään ja monistimme sitä tällä koneella. Muistan yhä, miten vahvasti muste tuoksui ja miten vaivalloista noiden kaikkien julkaisujen monistaminen käsin oli trooppisessa kuumuudessa. Tuolloin meillä ei edes ollut sähköä.
Kääntäminen tuvaluksi oli haasteellista, sillä apunamme oli vain vähän hakuteoksia. Joskus kuitenkin saimme apua odottamattomalta taholta. Yhtenä aamuna menin vahingossa erään iäkkään miehen luo, joka oli ollut opettaja ja joka vastusti totuutta. Hän muistutti kärkkäästi, ettemme olleet tervetulleita hänen luokseen. Sitten hän sanoi: ”Haluan vain mainita yhden seikan. Viljelette käännöksissänne liikaa passiivimuotoa. Tuvalun kielessä sitä ei käytetä niin usein.” Tarkistin asian muilta, ja mies oli oikeassa. Niinpä teimme tarvittavat korjaukset. Olin kuitenkin ihmeissäni siitä, että Jehova oli auttanut meitä
tämän vastustajan välityksellä, joka selvästikin luki kirjallisuuttamme.Ensimmäinen levitykseen tarkoitettu tuvalunkielinen julkaisu oli muistonviettokutsu. Sen jälkeen tuli Valtakunnan Uutiset nro 30, joka ilmestyi samanaikaisesti englanninkielisen julkaisun kanssa. Mikä ilo olikaan antaa ihmisille jotain heidän omalla kielellään! Ajan mittaan kirjasia ja jopa joitakin kirjoja tuli saataville tuvaluksi. Vuonna 1983 Australian haaratoimisto alkoi painaa neljännesvuosittain 24-sivuista Vartiotornia, ja näin saimme tutkittavaa aineistoa jokaiseksi viikoksi keskimäärin seitsemän kappaletta. Millainen oli vastaanotto? Koska tuvalulaiset pitävät kovasti lukemisesta, kirjallisuudestamme tuli hyvin suosittua. Kunkin uuden julkaisun ilmestymisestä kerrottiin hallituksen radioaseman uutiskatsauksessa, joskus jopa yhtenä pääuutisista. *
Käännöstyö aloitettiin kynää ja paperia käyttäen. Myöhemmin sama käsikirjoitus kirjoitettiin uudelleen koneella useita kertoja, kunnes käännös oli valmis ja se lähetettiin painettavaksi Australian haaratoimistoon. Yhteen aikaan kaksi eri sisarta syötti haaratoimistossa jokaisen käsikirjoituksen tietokoneeseen, vaikka he eivät ymmärtäneet tuvalua. Kun teksti näin syötettiin kahteen kertaan ja eroja vertailtiin tietokoneella, virheitä tuli erittäin vähän. Sivut palautettiin lentopostina meille tarkastettaviksi, ja sitten lähetimme ne takaisin haaratoimistoon painamista varten.
Tilanne on muuttunut melkoisesti. Nykyään käännöstiimit kirjoittavat tekstin suoraan tietokoneelle. Useimmiten korjattu teksti taitetaan samassa paikassa ja siitä valmistetaan tiedostot, jotka voidaan lähettää painotyötä tekeviin haaratoimistoihin internetin kautta. Enää ei tarvitse rynnätä kovalla kiireellä postiin, jotta saisi käsikirjoitukset lähetettyä.
UUSIA TEHTÄVIÄ
Vuosien mittaan Jennylle ja minulle annettiin tehtäviä eri puolilla Tyynenmeren aluetta. Vuonna 1985 saimme siirron Tuvalusta Samoan haaratoimistoon. Autoimme siellä julkaisujen kääntämisessä samoan, tongan ja tokelaun kielille samalla kun jatkoimme käännöstyötä tuvaluksi. * Sitten vuonna 1996 meille annettiin samanlainen tehtävä Fidžin haaratoimistossa, jossa pystyimme tukemaan kääntämistä fidžin, kiribatin, naurun, rotuman ja tuvalun kielille.
En lakkaa hämmästelemästä niiden intoa, jotka kääntävät julkaisujamme. Tämä työ voi olla yksitoikkoista ja uuvuttavaa. Nämä uskolliset veljet ja sisaret kuitenkin pyrkivät suhtautumaan asioihin samalla tavalla kuin Jehova, joka haluaa, että hyvä uutinen saarnataan ”jokaiselle kansakunnalle ja heimolle ja kielelle ja kansalle” (Ilm. 14:6). Esimerkiksi kun Vartiotorni-lehteä oli tarkoitus alkaa kääntää tongan kielelle, pidimme kaikkien Tongan vanhinten kanssa palaverin ja kysyin heiltä, keitä voitaisiin valmentaa kääntäjiksi. Yksi vanhimmista, jolla oli hyvä mekaanikontyö, tarjoutui irtisanoutumaan siitä jo seuraavana päivänä ja aloittamaan heti kääntäjänä. Erityisen koskettavaa tämä oli sen vuoksi, että veli oli perheellinen eikä tiennyt, mistä saisi elannon. Jehova kuitenkin huolehti hänestä ja hänen perheestään, ja hän jatkoi käännöstyötä useita vuosia.
Tällaisilla antaumuksellisilla kääntäjillä on samanlainen näkemys kuin hallintoelimen jäsenillä, jotka ovat syvästi kiinnostuneita pienten kieliryhmien hengellisistä tarpeista. Esimerkiksi kerran heräsi kysymys siitä, oliko kirjallisuuden valmistaminen tuvaluksi kaiken vaivan arvoista. Minusta oli erittäin rohkaisevaa lukea seuraava hallintoelimen vastaus: ”Emme näe mitään syytä, jonka vuoksi teidän pitäisi lopettaa kääntäminen tuvalun kielelle. Vaikka tuvalunkielinen kenttä on ehkä toisiin kieliryhmiin verrattuna pieni, sitä puhuvien on silti saatava kuulla hyvä uutinen omalla kielellään.”
Vuonna 2003 Jenny ja minä saimme siirron käännösosastolta Fidžin haaratoimistosta käännöspalveluun Pattersoniin New Yorkiin. Se oli unelmien täyttymys! Liityimme ryhmään, joka auttaa kirjallisuutemme kääntämisessä uusille kielille. Seuraavien parin vuoden aikana saimme vierailla eri maissa valmentamassa käännöstiimejä.
HISTORIALLISIA PÄÄTÖKSIÄ
Voisin nyt kertoa lisää kirjoituskomitealle laatimastamme esityksestä, jonka mainitsin kirjoituksen alussa. Vuonna 2000 hallintoelin katsoi tarpeelliseksi vahvistaa käännöstiimejä eri puolilla maailmaa. Siihen asti useimmat kääntäjät olivat saaneet vain hyvin vähän valmennusta. Esityksemme jälkeen hallintoelin hyväksyi kaikille kääntäjille tarkoitetun maailmanlaajuisen koulutusohjelman, jossa opetettiin englannin ymmärtämistä, eri käännöstekniikoita ja tiimityöskentelyä.
Mihin erityishuomion kiinnittäminen käännöstyöhön on johtanut? Ensinnäkin käännösten laatu on parantunut. Myös niiden kielten määrä, joilla kirjallisuuttamme julkaistaan, on kasvanut huomattavasti. Kun saavuimme ensimmäiselle lähetysalueellemme vuonna 1979, Vartiotorni-lehteä painettiin vain 82 kielellä. Useimmilla kielillä se ilmestyi monta kuukautta myöhemmin kuin englanninkielinen lehti. Nykyään Vartiotornia kuitenkin levitetään yli 240 kielellä, joista useimmilla se ilmestyy samanaikaisesti englanninkielisen lehden kanssa. Hengellistä ravintoa on nyt saatavilla jossakin muodossa yli 700 kielellä. Tämä on jotain, mistä saatoimme vuosia sitten vain uneksia.
Vuonna 2004 hallintoelin teki lisäksi merkittävän päätöksen vauhdittaa Raamatun kääntämistä. Muutamaa kuukautta myöhemmin Raamatun kääntämisestä tehtiin osa normaalia käännöstyötä, mikä avasi mahdollisuuden julkaista Uuden maailman käännös monilla uusilla kielillä. Vuonna
2014 tämä käännös oli julkaistu kokonaan tai osittain 128 kielellä, myös useilla Tyynenmeren eteläosissa puhuttavilla kielillä.Elämäni kohokohtiin kuuluu se, että sain tehtäväkseni matkustaa konventtiin Tuvaluun vuonna 2011. Koko maata oli koetellut kuukausikaupalla jatkunut kova kuivuus, ja näytti siltä, että konventti jouduttaisiin perumaan. Mutta samana iltana, jona saavuin sinne, kuivuuden lopetti trooppinen rankkasade, ja lopulta konventti pidettiin. Minulla oli suuri kunnia julkaista Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös tuvaluksi. Se on pienin kieliryhmä, joka koskaan on saanut tämän kauniin lahjan. Konventin lopussa tuli jälleen rankkasade. Niinpä kaikilla oli ohjelman päättyessä runsain määrin niin hengellistä kuin kirjaimellistakin vettä.
Valitettavasti Jenny, joka oli uskollinen kumppanini yli 35 vuotta, ei päässyt todistamaan tuota unohtumatonta tilaisuutta. Hän menehtyi vuonna 2009 taisteltuaan kymmenen vuotta rintasyöpää vastaan. Kun hän saa ylösnousemuksen, hän on epäilemättä ikionnellinen kuullessaan tuvalunkielisen Raamatun julkaisemisesta.
Jehova on myöhemmin siunannut minua toisella kauniilla kumppanilla, jonka nimi on Loraini Sikivou. Loraini ja Jenny työskentelivät yhdessä Fidžin Betelissä, missä Loraini toimi kääntäjänä fidžin kielen parissa. Nyt minulla on siis jälleen uskollinen vaimo, ja meitä yhdistää Jehovan palvelemisen lisäksi myös rakkautemme kieliin.
Muistellessani menneitä vuosia minusta on rohkaisevaa havaita, miten rakastava taivaallinen Isämme Jehova huolehtii jatkuvasti niin pienten kuin suurtenkin kieliryhmien tarpeista (Ps. 49:1–3). Olen nähnyt hänen rakkautensa heijastuvan ihmisten iloisista kasvoista, kun he näkevät ensi kertaa julkaisujamme äidinkielellään tai laulavat ylistystä Jehovalle sydämensä kielellä (Apt. 2:8, 11). Voin yhä kuulla iäkkään tuvalulaisen veljen Saulo Teasin sanat. Laulettuaan erään valtakunnanlaulun ensimmäistä kertaa omalla kielellään hän sanoi: ”Minusta sinun pitäisi kertoa hallintoelimelle, että nämä laulut kuulostavat paremmalta tuvaluksi kuin englanniksi.”
Syyskuusta 2005 lähtien minulla on ollut odottamaton kunnia palvella Jehovan todistajien hallintoelimen jäsenenä. Vaikka en voikaan enää toimia kääntäjänä, kiitän Jehovaa siitä, että hän antaa minun edelleen osaltani tukea maailmanlaajuista käännöstyötä. Mikä ilo onkaan tietää, että Jehova huolehtii palvelijoidensa hengellisistä tarpeista – niidenkin, jotka asuvat syrjäisillä saarilla keskellä Tyyntämerta! Psalmista kirjoittikin osuvasti: ”Jehova itse on tullut kuninkaaksi! Riemuitkoon maa. Iloitkoot monet saaret.” (Ps. 97:1.)
^ kpl 18 Esimerkkejä julkaisujemme saamasta vastaanotosta on Vartiotorneissa 15.12.2000 s. 32 ja 1.8.1988 s. 19 sekä Herätkää!-lehdessä 22.12.2000 s. 9.
^ kpl 22 Samoan käännöstyöstä tarkemmin: Vuosikirja 2009 s. 120–121, 123–124.