VIIMEISINÄ elinvuosinaan Nikolai Dubovinski, isoäitini veli, laati kertomuksen elämänvaiheistaan. Suurin osa hänen kokemuksistaan – sekä iloisista että tuskallisista – oli kertynyt hänen palvellessaan uskollisesti Jehovaa kiellon alaisuudessa entisessä Neuvostoliitossa. Vaikka hän kohtasi haasteita ja vaikeuksia, hän pysyi aina uskollisena ja säilytti poikkeuksellisen elämänhalunsa. Koska Nikolai sanoi usein toivovansa, että nuoret kuulisivat hänen tarinansa, kirjoitan siitä nyt muutamia kohokohtia. Hän syntyi vuonna 1926 maatyöläisperheeseen Podvirivkan kylässä, joka sijaitsee Tšernivtsin alueella Ukrainassa.

Nikolai aloittaa kertomuksensa: ”Eräänä päivänä vuonna 1941 vanhempi veljeni Ivan toi kotiin kirjat Jumalan harppu ja Jumalan aikakausisuunnitelma sekä useita kirjasia ja joitakin Vartiotorni-lehtiä. Luin ne läpi. Yllätyksekseni opin, että maailman kaikkien vaikeuksien takana on Paholainen eikä suinkaan Jumala. Saamani kirjallisuuden lisäksi luin evankeliumit ja ymmärsin, että olin löytänyt totuuden. Kerroin omaksumastani Valtakunnan toivosta innokkaasti muille. Tutkiessani näitä julkaisuja totuuden ymmärrykseni kasvoi, ja minussa heräsi voimakas halu tulla Jehovan palvelijaksi.”

”Ymmärsin, että tulisin kärsimään vakaumukseni vuoksi. Oli sota-aika, enkä aikonut tappaa ketään. Ollakseni valmis edessä oleviin koetuksiin aloin opetella ulkoa sellaisia raamatunjakeita kuin Matteuksen 10:28 ja 26:52. Päätin lujasti, että pysyisin aina uskollisena Jehovalle, vaikka se johtaisi kuolemaan!”

”Vuonna 1944 täytin 18 vuotta ja sain kutsun sotapalvelukseen. Tapasin ensimmäistä kertaa toisia uskovia, ikäisiäni veljiä, jotka olivat minun tavallani tulleet kutsuntoihin. Kerroimme päättäväisesti sotilasviranomaisille, että emme osallistuisi sotaan. He raivostuivat ja uhkasivat nälkiinnyttää meidät hengiltä, pakottaa meidät kaivamaan taisteluhautoja tai yksinkertaisesti ampua meidät. Vastasimme pelottomasti: ’Olemme käsissänne. Mutta mitä tahansa meille teettekin, emme riko Jumalan käskyä: ”Et saa murhata.” ’ (2. Moos. 20:13.)”

”Minut ja kaksi muuta veljeä lähetettiin Valko-Venäjälle työskentelemään pelloilla ja korjaamaan vahingoittuneita taloja. Näin sodan kammottavat seuraukset Minskin laitakaupungilla ja muistan ne yhä. Karrelle palaneet puut reunustivat tietä. Hautaamattomia ruumiita ja kuolleita, turvonneita  hevosia makasi ojissa ja metsässä. Näin hylättyjä vankkureita, tykkejä ja jopa lentokoneen hylyn. Tämä kaikki oli seurausta siitä, että Jumalan käskyjä oli rikottu.”

”Sota päättyi vuonna 1945. Meidät tuomittiin kuitenkin 10 vuodeksi vankeuteen, koska olimme kieltäytyneet taistelemasta. Kolmena ensimmäisenä vuotena meillä ei ollut yhteyttä järjestöön eikä painettua hengellistä ruokaa. Olimme kosketuksissa joihinkin sisariin kirjeitse, mutta pian heidätkin pidätettiin ja tuomittiin 25 vuodeksi työleirille.”

”Meidät vapautettiin ennenaikaisesti vuonna 1950, ja palasimme kotiin. Vankilassa ollessani äidistäni ja nuoremmasta sisarestani Marijasta oli tullut Jehovan todistajia. Vanhemmat veljeni eivät olleet vielä todistajia, mutta he tutkivat Raamattua. Koska saarnasin aktiivisesti, Neuvostoliiton turvallisuusviranomaiset halusivat lähettää minut uudestaan vankilaan. Sitten työn johdossa olevat veljet pyysivät minulta apua kirjallisuuden valmistamiseen maan alla. Olin 24-vuotias.”

”Todistajien lempisanonta kuului: ’Jos Valtakunnan työ kielletään maan päällä, se jatkuu maan alla.’ (Sananl. 28:28.) Tällöin suurin osa painotyöstä tehtiin salaisissa maanalaisissa paikoissa. Ensimmäinen ’työhuoneeni’ sijaitsi vanhemman veljeni Dmitrin talon alla. Joskus en lähtenyt sieltä kahteen viikkoon. Kun öljylamppu sammui hapen puutteen vuoksi, menin makuulle ja odotin, kunnes huone taas täyttyi raikkaalla ilmalla.”

 ”Eräänä päivänä veli, jonka kanssa työskentelin, kysyi minulta: ’Nikolai, oletko käynyt kasteella?’ Vaikka olin palvellut Jehovaa 11 vuotta, minua ei ollut kastettu. Hän keskusteli kanssani asiasta, ja sinä yönä minut kastettiin järvessä. Olin silloin 26-vuotias. Kolmen vuoden kuluttua sain lisävastuun: minusta tuli maakomitean jäsen. Siihen aikaan vielä vapaana olevia veljiä nimitettiin toimimaan niiden tilalla, jotka oli vangittu, ja Valtakunnan työ jatkui.”

”Painotyö maan alla oli paljon vaikeampaa kuin vankilassaolo. Välttyäkseni jäämästä KGB:n haaviin en voinut käydä seurakunnankokouksissa seitsemään vuoteen, ja minun piti itse huolehtia hengellisyydestäni. Pääsin vain harvoin käymään perheeni luona. He ymmärsivät kuitenkin tilanteeni, ja tämä rohkaisi minua. Jatkuva stressi ja varuillaanolo verottivat voimiani. Meidän piti olla valmiita kaikkeen. Esimerkiksi eräänä iltana kaksi poliisia tuli taloon, jossa oleskelin. Hyppäsin ulos ikkunasta talon toiselta puolelta ja juoksin metsään. Päästyäni sen takana olevalle pellolle kuulin kummallisia vihellyksiä. Sitten kuulin laukausten ääniä ja ymmärsin vihellysten johtuvan luodeista. Toinen takaa-ajajistani hyppäsi hevosen selkään ja jatkoi tulittamista sieltä, kunnes ammukset loppuivat. Yksi luoti osui käsivarteeni. Lopulta juostuani pakoon viiden kilometrin matkan onnistuin piiloutumaan metsään. Kuulin myöhemmin oikeudenkäynnissäni, että he olivat ampuneet minua kohti 32 kertaa.”

”Koska vietin paljon aikaa maan alla, olin hyvin kalpea. Tämä seikka paljasti heti, mitä olin tekemässä. Yritinkin olla mahdollisimman paljon auringonvalossa. Maanalainen elämä vaikutti myös terveyteeni. Erään kerran en voinut edes osallistua tärkeään kokoukseen toisten veljien kanssa, koska nenästäni ja suustani vuosi verta.”

”Minut pidätettiin 26. tammikuuta 1957. Kuusi kuukautta myöhemmin Ukrainan korkein oikeus julisti tuomion. Minut tuomittiin kuolemaan teloituskomennuskunnan edessä. Kuolemanrangaistus oli kuitenkin lakkautettu maassa, joten tuomioni muutettiin  25 vuodeksi vankeutta. Kahdeksan meistä tuomittiin viettämään yhteensä 130 vuotta työleireissä. Meidät lähetettiin leireille Mordvaan, jossa oli noin 500 todistajaa. Tutkimme Vartiotornia salaa pienissä ryhmissä. Käytyään läpi joitakin meidän takavarikoituja lehtiämme vartija parahti: ’Jos jatkatte näiden lukemista, teistä tulee voittamattomia!’ Teimme aina ahkerasti töitä ja usein jopa enemmän kuin meille oli annettu tehtäväksi. Silti leirin komentaja harmitteli: ’Teidän täällä tekemänne työ ei ole tärkeää meille. Me tarvitsemme uskollisuuttanne ja kuuliaisuuttanne.’ ”

Kun Nikolai pääsi vapaaksi työleiriltä vuonna 1967, hän auttoi perustamaan seurakuntia Viroon ja Pietariin. Vuoden 1991 alkupuolella kumottiin tuomioistuimen päätös vuodelta 1957, koska todisteet eivät puhuneet sen puolesta, että hän olisi syyllistynyt rikokseen. Tuohon aikaan monet todistajat, joita viranomaiset olivat kohdelleet julmasti, vapautettiin kokonaan syytteistä. Vuonna 1996 Nikolai muutti Velikije Lukin kaupunkiin, joka sijaitsee Pihkovan alueella noin 500 kilometrin päässä Pietarista. Hän osti pienen talon, ja vuonna 2003 hänen tontilleen rakennettiin valtakunnansali. Siellä kokoontuu nykyään kaksi kukoistavaa seurakuntaa.

Palvelen mieheni kanssa Jehovan todistajien haaratoimistossa Venäjällä. Vuoden 2011 maaliskuussa, vain muutamaa kuukautta ennen kuolemaansa, Nikolai kävi luonamme viimeisen kerran. Hänen sanansa koskettivat meitä syvästi, kun hän pilke silmäkulmassaan totesi: ”Minusta näyttää siltä kuin seitsemännen päivän marssi Jerikon ympäri olisi alkanut.” (Joos. 6:15.) Hän oli silloin 85-vuotias. Vaikka hänen elämänsä ei ollut helppoa, hän kuvaili sitä seuraavin sanoin: ”Kuinka iloinen olenkaan, että päätin jo nuorena palvella Jehovaa. En ole koskaan katunut sitä!”