Voitolle ahdistavista nuoruusmuistoista

Kertonut Eusebio Morcillo

Syyskuussa 1993 vierailin eräässä erittäin tarkasti vartioidussa vankilassa. Tuomiotaan kärsivä pikkusiskoni Mariví oli menossa kasteelle. Jotkut toiset vangit ja vankilan henkilökuntaan kuuluvat seurasivat kunnioittavasti, kun minä toimitin kasteen. Ennen kuin kerron, miten sisareni ja minä päädyimme tuohon tilanteeseen, kuvailen hieman lapsuuttamme ja nuoruuttamme.

SYNNYIN Espanjassa 5. toukokuuta 1954 vanhimpana kahdeksasta lapsesta. Mariví oli meistä kolmas. Isoäiti kasvatti meistä hartaita katolilaisia, ja muistelen lämmöllä sitä, miten lähelle Jumalaa tunsin pääseväni, kun olin lapsena hänen kanssaan. Vanhempieni luona taas ilmapiiri oli kaikkea muuta kuin hengellinen. Isä pahoinpiteli usein äitiä ja meitä lapsia. Elimme jatkuvassa pelossa, ja minusta oli hyvin tuskallista nähdä äidin kärsivän.

Koulussa ei ollut sen helpompaa. Eräs opettajana toimiva pappi hakkasi päätämme seinään, jos vastasimme hänen kysymyksiinsä väärin. Toinen pappi käytti oppilaita seksuaalisesti hyväkseen, kun hän kuulusteli kotitehtäviä. Lisäksi muun muassa katolinen opetus helvetintulesta tuntui minusta hämmentävältä ja pelottavalta. Jumala jäi vähitellen taka-alalle.

Tarkoituksettoman elämän pyörteissä

Koska en saanut lainkaan hengellistä valmennusta, aloin kuluttaa aikaani diskoissa moraalittomassa ja väkivaltaisessa seurassa. Usein syntyi tappeluita, joissa aseina oli puukkoja, ketjuja, laseja ja jakkaroita. Vaikka tarkoituksenani ei ollut mennä mukaan niihin, minutkin lyötiin kerran tajuttomaksi.

Lopulta sain tarpeekseni tuosta ympäristöstä ja etsin rauhallisempia diskoja. Mutta niissäkin käytettiin yleisesti huumeita. Huumeet eivät kuitenkaan tuoneet minulle tyydytystä ja mielenrauhaa vaan aiheuttivat ahdistusta ja aistiharhoja.

 Vaikka olin onneton, houkuttelin pikkuveljeni José Luisin ja hyvän ystäväni Miguelin viettämään samanlaista elämää. Olimme turmeltuneen maailman pyörteissä, kuten niin monet espanjalaisnuoret noina vuosina. Olin valmis tekemään melkein mitä tahansa saadakseni rahaa huumeisiin. Menetin kokonaan itsekunnioitukseni.

Apua Jehovalta

Tuohon aikaan puhuimme monesti ystävieni kanssa Jumalasta ja elämän tarkoituksesta. Koska halusin löytää Jumalan, aloin etsiä jotakuta, jolle voisin kertoa tuntemuksistani. Olin huomannut, että työtoverini Francisco oli jotenkin erilainen kuin muut. Hän vaikutti iloiselta, rehelliseltä ja huomaavaiselta, joten päätin uskoutua hänelle. Francisco oli Jehovan todistaja, ja hän antoi minulle Vartiotorni-lehden, jossa oli huumeita käsittelevä kirjoitus.

Luettuani artikkelin rukoilin Jumalaa: ”Herra, tiedän, että olet olemassa, ja haluan tuntea sinut ja tehdä tahtosi. Autathan minua!” Francisco ja muut todistajat rohkaisivat minua Raamatun avulla ja antoivat luettavaksi siihen perustuvia julkaisuja. Lopulta tajusin, että heiltä sain sitä apua, jota olin anonut Jumalalta. Pian aloin kertoa oppimistani asioista ystävilleni ja José Luisille.

Kerran kun olin ollut rockkonsertissa ystävieni kanssa, lähdin omille teilleni. Tarkkaillessani heitä matkan päästä minulle valkeni, miten vastenmielisellä tavalla huumeet saivat meidät käyttäytymään. Silloin päätin hylätä tuollaisen elämän ja tulla Jehovan todistajaksi.

Pyysin Franciscoa tuomaan minulle Raamatun ja sain häneltä sen sekä kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. * Saadessani selville, että Jumala on luvannut pyyhkiä pois kaikki kyyneleet ja poistaa jopa kuoleman, vakuutuin siitä, että olin löytänyt totuuden, joka vapauttaa ihmiset (Johannes 8:32; Ilmestys 21:4). Myöhemmin kävin kokouksessa Jehovan todistajien valtakunnansalissa, ja siellä vallitseva ystävällinen ja lämmin henki teki minuun syvän vaikutuksen.

Kutsuin heti koolle ystäväni ja José Luisin ja kerroin heille innoissani kaiken, mitä valtakunnansalissa oli tapahtunut. Muutamaa päivää myöhemmin olimme kaikki kokouksessa. Edessämme istuva tyttö vilkaisi taakseen, pelästyi silminnähden meitä pitkätukkaisia hippejä ja varoi visusti enää kääntämästä päätään. Hän varmaan yllättyi, kun tulimme valtakunnansaliin taas seuraavalla viikolla, tällä kertaa pukuun ja solmioon sonnustautuneina.

Pian menimme Miguelin kanssa myös Jehovan todistajien kierroskonventtiin. Emme olleet koskaan nähneet mitään vastaavaa – kaikenikäisistä ihmisistä koostuvaa todellista veljesseuraa. Kaiken lisäksi konventti pidettiin juuri siinä salissa, jossa olimme äskettäin olleet rockkonsertissa. Tässä tilaisuudessa ilmapiiri ja musiikki kuitenkin kohottivat mielialaamme.

Aloimme kaikki tutkia Raamattua. Miguel  ja minä kävimme kasteella noin kahdeksan kuukautta myöhemmin 26. heinäkuuta 1974. Olimme kumpikin 20-vuotiaita. Neljä muuta kastettiin joitakin kuukausia myöhemmin. Saamani raamatullinen valmennus kannusti minua myös auttamaan äitiäni, joka oli kestänyt kärsivällisesti vaikeuksia: aloin auttaa häntä kotitöissä ja kertoa hänelle uudesta uskostani. Meistä tuli läheiset. Lisäksi käytin paljon aikaa pikkuveljieni ja -siskojeni auttamiseen.

Aikanaan äiti ja yhtä lukuun ottamatta kaikki sisarukseni oppivat Raamatun totuuden, ja heidät kastettiin Jehovan todistajiksi. Vuonna 1977 menin naimisiin Soledadin kanssa. Hän oli se nuori tyttö, joka säikähti meitä, kun olimme ensimmäistä kertaa valtakunnansalissa. Muutaman kuukauden kuluttua palvelimme molemmat tienraivaajina, joiksi Jehovan todistajat kutsuvat kokoaikaisia hyvän uutisen julistajiaan.

Apua rakkaalle sisarelleni

Pikkusiskoani Marivía oli käytetty seksuaalisesti hyväksi lapsena, ja nuo hirveät kokemukset vaikuttivat häneen voimakkaasti. Teini-iässä hän alkoi viettää moraalitonta elämää, johon kuuluivat huumeet, varastelu ja prostituutio. 23-vuotiaana hän joutui vankilaan, missä hänen elämänsä kulki samaa onnetonta rataa.

Toimin silloin jo kierrosvalvojana eli Jehovan todistajien matkustavana sananpalvelijana. Vuonna 1989 Soledad ja minut määrättiin palvelemaan alueella, missä Mariví oli vangittuna. Viranomaiset olivat vähän aiemmin ottaneet huostaan hänen poikansa, ja hän oli täysin murtunut ja vailla elämänhalua. Käydessäni erään kerran hänen luonaan ehdotin, että voisimme tutkia yhdessä Raamattua, ja hän suostui. Kun olimme tutkineet kuukauden, hän lakkasi käyttämästä huumeita ja tupakkaa. Oli innostavaa nähdä, että Jehova antoi hänelle noihin muutoksiin tarvittavaa voimaa (Heprealaisille 4:12).

Pian sen jälkeen kun olimme alkaneet tutkia, hän ryhtyi kertomaan Raamatun opetuksista toisille vangeille ja vankilan henkilökunnalle. Hän jatkoi saarnaamista, vaikka häntä siirreltiin vankilasta toiseen. Eräässä vankilassa hän jopa todisti sellistä selliin. Noina vuosina Mariví tutki Raamattua monien vankien kanssa eri rangaistuslaitoksissa.

Kerran sitten Mariví kertoi minulle haluavansa vihkiytyä Jehovalle ja käydä kasteella. Hänelle ei kuitenkaan annettu lupaa poistua vankilasta, eikä ketään päästetty sinne kastamaan häntä. Hän joutui olemaan vielä neljä vuotta tuon vankilan turmeltuneessa ympäristössä. Miten hän pystyi säilyttämään uskonsa? Samaan aikaan kuin paikallinen seurakunta piti kokoustaan, Mariví käsitteli tuon kokouksen aineiston sellissään. Hän myös tutki säännöllisesti Raamattua ja rukoili.

Aikanaan Mariví siirrettiin erittäin tarkasti vartioituun vankilaan, jossa oli uima-allas. Hän toivoi pääsevänsä nyt kasteelle, ja lopulta hän saikin siihen luvan. Niin päädyin pitämään hänelle kastepuhetta. Olin mukana hänen elämänsä tärkeimpänä hetkenä.

Entisen elämäntyylinsä vuoksi Mariví sairastui aidsiin. Hyvän käytöksensä ansiosta hänet vapautettiin vankilasta odotettua aikaisemmin maaliskuussa 1994. Hän asui kotona äidin kanssa ja ahersi kristillisissä toimissa kunnes kuoli kaksi vuotta myöhemmin.

Ahdistavien tunteiden voittaminen

Minäkään en ole kokonaan välttynyt entisen elämäni vaikutuksilta. Huono kohtelu,  jota sain osakseni isältä, sekä oma elämäntapani teini-iässä ovat lyöneet leimansa persoonallisuuteeni. Aikuisiällä minua ovat usein piinanneet syyllisyyden ja arvottomuuden tunteet. Välillä olen ollut aivan alamaissa. Kaikkina näinä vuosina olen voinut taistella tällaisia häiritseviä tunteita vastaan parhaiten Jumalan sanan avulla. Olen onnistunut pitämään sisintäni ajoittain kalvavat syyllisyydentunteet aisoissa mietiskelemällä toistuvasti muun muassa Jesajan 1:18:n ja psalmin 103:8–13:n sanoja.

Rukous on toinen hengellinen ase taistelussa arvottomuuden tunteita vastaan. Usein rukoillessani Jehovaa kyyneleet kihoavat silmiini. Saan kuitenkin voimaa 1. Johanneksen kirjeen 3:19, 20:n sanoista: ”Tästä me tulemme tietämään, että olemme totuudesta, ja me tulemme saattamaan sydämemme vakuuttuneeksi hänen edessään kaiken sen suhteen, mistä meidän sydämemme voi langettaa meille tuomion, koska Jumala on suurempi kuin meidän sydämemme ja tietää kaiken.”

Koska lähestyn Jumalaa vilpittömästi ”särkynein ja musertunein sydämin”, tajuan, etten ole niin paha kuin joskus aiemmin luulin. Raamattu vakuuttaa kaikille Jehovaa etsiville, että hän ei halveksi niitä, jotka vilpittömästi katuvat entistä käytöstään ja kääntyvät tekemään hänen tahtonsa. (Psalmit 51:17.)

Aina kun epäilyksen tunteet nousevat pintaan, yritän täyttää mieleni myönteisillä ajatuksilla, sellaisilla hengellisillä asioilla, joita kuvaillaan Filippiläiskirjeen 4:8:ssa. Olen opetellut ulkoa psalmin 23 ja vuorisaarnan. Kun mieleeni tulee kielteisiä ajatuksia, toistan itsekseni näitä raamatunkohtia. Tällaisesta ajatusten järjestämisestä on erityisen paljon apua unettomina öinä.

Avuksi on ollut myös kiitos, jota saan vaimoltani ja muilta kypsiltä kristityiltä. Vaikka minun olikin aluksi vaikea ottaa vastaan rohkaisua, Raamattu on auttanut minua ymmärtämään, että rakkaus ”kaikki – – uskoo” (1. Korinttilaisille 13:7). Vähä vähältä olen tietenkin myös oppinut nöyrästi hyväksymään heikkouteni ja rajoitukseni.

Myönteistä on se, että oma kamppailuni kielteisiä tunteita vastaan on tehnyt minusta myötätuntoisemman matkavalvojan. Vaimoni ja minä olemme kumpikin käyttäneet lähes 30 vuotta hyvän uutisen kertomiseen koko ajallamme. Saan toisten palvelemisesta iloa, joka auttaa työntämään kielteiset tunteet ja vastenmieliset muistot yhä kauemmas mielestäni.

Kun nyt muistelen elämääni ja kaikkia niitä siunauksia, joita olen saanut Jehovalta, haluan sanoa psalmistan tavoin: ”Siunaa Jehovaa, – – häntä, joka antaa anteeksi kaiken erheesi, joka parantaa kaikki sairautesi, joka lunastaa elämäsi hautakuopasta, joka kruunaa sinut rakkaudellisella huomaavaisuudella ja armonosoituksilla.” (Psalmit 103:1–4.)

[Alaviite]

[Huomioteksti s. 30]

Minua ovat piinanneet syyllisyyden ja arvottomuuden tunteet, joita vastaan olen voinut taistella parhaiten Jumalan sanan avulla.

[Kuvat s. 27]

Veljeni José Luis ja ystäväni Miguel noudattivat esimerkkiäni sekä pahassa että hyvässä.

[Kuva s. 28, 29]

Morcillon perhe vuonna 1973

[Kuva s. 29]

Mariví vankilassa

[Kuva s. 30]

Vaimoni Soledadin kanssa