”Hän johdattaa minua vanhurskauden jälkiä”

Kertonut Olga Campbell

”Hyvä esimerkki on kuin kellonsoitto, joka kutsuu toisia seuraamaan”, kuvaili sisareni Emily. ”Sinä soitit kelloa, ja minä vastasin kutsuun.” Hän kirjoitti näin onnitellakseen minua 60 vuodesta kokoaikaisessa palveluksessa. Jospa kerron hieman nuoruudestani ja siitä, miten päädyin elinikäiselle uralleni.

SYNNYIN 19. tammikuuta 1927 ukrainalaiseen maanviljelijäperheeseen lähellä Wakawin pikkukaupunkia, joka sijaitsee Saskatchewanin provinssissa Kanadan keskiosassa. Kaksoisveljeni Bill ja minä olimme kuudes ja seitsemäs kahdeksasta lapsesta. Me perheen pienimmät autoimme työteliästä isäämme pellolla, ja äiti hoivasi meitä pienessä talossamme nivelreuman aiheuttamista hirvittävistä kivuista huolimatta. Lopulta hän menehtyi tuohon sairauteen vain 37-vuotiaana. Minä olin vasta nelivuotias.

Puoli vuotta äidin kuoleman jälkeen isä meni uusiin naimisiin. Kireä tunnelma valtasi kotimme, jonka aikanaan jaoimme myös viiden sisarpuolen kanssa. Yritin osoittaa kunnioitusta äitipuoltamme kohtaan, mutta isoveljelleni Johnille tilanne oli koettelevampi.

1930-luvun lopulla Bill ja minä menimme keskikouluun ja pääsimme siten pakoon kodin myllerrystä. Uhkaava toinen maailmansota nosti isänmaallisuuden huippuunsa. Uusi opettajamme otti tavaksi lipuntervehtimisseremonian, mutta yksi tyttö kieltäytyi osallistumasta siihen. Oppilaat syytivät hänelle solvauksia. Minä kuitenkin ihailin hänen rohkeuttaan ja kysyin, miksi hän ei tervehtinyt lippua. Hän selitti, että hän oli raamatuntutkija, kuten Jehovan todistajia joskus kutsuttiin, ja että hänen uskollisuutensa kuului vain Jumalalle (2. Mooseksen kirja 20:2, 3; Apostolien teot 5:29).

Omillani

Vuonna 1943 menin töihin Prince Albertiin lastaamaan kuorma-autoja ja kuljettamaan virvoitusjuomalaatikoita. Kaipasin hengellistä ohjausta, joten ostin Raamatun, mutta sitä oli niin vaikea ymmärtää, että itkin turhautuneena. Isä meidän -rukous oli suunnilleen kaikki, mitä tiesin Raamatusta (Matteus 6:9–13).

Eräänä sunnuntaina kirkossa käyvä vuokraemäntäni kertoi ylpeänä, että hän oli tönäissyt jonkun ”raamattunaisen” pois talomme ulkoportaalta. Ihmettelin, miten hän saattoi olla niin epäystävällinen. Muutaman viikon kuluttua sunnuntaina minulla oli huono olo enkä lähtenytkään kirkkoon vaan jäin kotiin. Tuona päivänä ”raamattunainen” tuli takaisin.

”Onko sinulla tapana rukoilla?” hän kysyi minulta.

”Isä meidän -rukousta”, vastasin.

 Hän selitti, mitä Jeesuksen sanat tarkoittivat, ja minä kuuntelin korvat höröllä. Hän lupasi palata seuraavana keskiviikkona.

Kun vuokraemäntä tuli kotiin, kerroin hänelle innoissani ”raamattunaisesta”, joka oli Jehovan todistaja. Hämmästyksekseni vuokraemäntä uhkasi: ”Jos hän tulee takaisin keskiviikkona, potkaisen teidät molemmat ulos tästä talosta!”

Haravoin naapurustoa, jotta löytäisin tuon todistajan, joka oli kuulemma rouva Rampel. Kun löysin hänet, selitin ongelmani ja pyysin häntä kertomaan Raamatusta kaiken mahdollisen. Tuntui siltä kuin olisimme käyneet läpi koko Raamatun 1. Mooseksen kirjasta Ilmestykseen! Hän vertasi nykyistä aikaa Nooan päiviin, jolloin Jumala tuhosi pahan maailman ja pelasti Nooan perheineen puhdistettuun maahan (Matteus 24:37–39; 2. Pietarin kirje 2:5; 3:5–7, 12).

”Olet nähdäkseni omaksunut nämä Raamatun opetukset ja uskot, että tämä on totuus”, rouva Rampel totesi pitkän keskustelumme päätteeksi. ”Kahden viikon päästä on Jehovan todistajien konventti, ja sinun pitäisi mennä kasteelle.” Sinä yönä en nukkunut silmällistäkään vaan mietin kaikkea, mitä olin oppinut. Kaste tuntui vakavalta askeleelta, mutta halusin palvella Jumalaa! Vähäisestä Raamatun tuntemuksestani huolimatta kävin kasteella 16-vuotiaana 15. lokakuuta 1943.

Toiselle puolelle maata

Veljeni Fred asui kolmikerroksisessa talossa Torontossa Kanadan itäosassa, ja marraskuussa hän pyysi minua sinne taloudenhoitajaksi. Suostuin, sillä toivoin, että minulla olisi siellä suurempi vapaus palvoa Jehovaa. Ennen muuttoa kävin sisareni Annin luona, joka asui edelleen lähettyvillä Saskatchewanissa. Hänellä oli minulle yllätys: hän ja toinen sisareni Doris tutkivat Raamattua Jehovan todistajien kanssa, ja hän kannusti minua tekemään samoin. Silloin kerroin heille salaisuuteni: olin jo kastettu todistaja!

Nuorempi sisareni Emily ja minä matkustimme junalla koko pitkän matkan Torontoon. Bill oli vastassa asemalla ja vei meidät taloon, jossa hän asui Fredin ja Johnin kanssa. Kysyin Frediltä, keitä muita talossa asui. ”Et kyllä ikinä usko”, hän sanoi. ”Muistatko Alex Reedin kotipuolesta? Hän asuu yläkerrassa, ja se hullu on kiinnostunut raamatuntutkijoista!” Sydämeni hypähti ilosta.

Hiivin yläkertaan tapaamaan Alexia, ja sovimme, että menisimme yhdessä kokoukseen vielä samana iltana. Halusin aloittaa kokouksissa käymisen heti, jotta veljeni eivät ehtisi saada minua toisiin aatoksiin. Pian sen jälkeen osallistuin ensimmäistä kertaa saarnaamistyöhön, vaikka minulle ei ollut koskaan pidetty varsinaista raamatuntutkistelua. Minusta oli mukavaa keskustella monien ukrainalaisten kanssa kielellä, jonka olin oppinut lapsuudessa.

Bill luki mielellään Vartiotornin numeroita, joita vein usein hänen huoneeseensa. Kun hän muutti Länsi-Kanadaan Brittiläiseen Kolumbiaan, tilasin Vartiotornin hänelle lahjaksi. Vaikka hän oli tavallisesti vähäpuheinen mies, hän kirjoitti minulle kymmensivuisen kiitoskirjeen. Aikanaan hän vihki elämänsä  Jehovalle ja hänestä tuli innokas kristitty valvoja. Suureksi ilokseni sisaruksistani viisi – Bill, Ann, Fred, Doris ja Emily – vihkiytyi Jehovalle.

Toukokuun 22. päivänä 1945 Kanadan hallitus poisti Jehovan todistajien työtä koskevan kiellon. * En itse asiassa ollut edes tajunnut, että toimintamme oli kielletty, kunnes kuulin ilmoituksen siitä. Ystäväni Judy Lukus ja minä päätimme aloittaa kokoaikaisen sananpalveluksen tienraivaajina vieläkin idempänä ranskankielisessä Québecin provinssissa. Kun sisareni Doris ja Emily kuulivat suunnitelmistamme, he päättivät lähteä tienraivaajiksi toiselle puolelle mannerta Vancouveriin Brittiläiseen Kolumbiaan.

Uskonnollista suvaitsemattomuutta Québecissä

Muutto Québeciin ei ollut pelkkä maisemanvaihdos. Todistajien saarnaamistyötä vastustettiin siellä ankarasti. * Meistä oli hienoa olla mukana levittämässä traktaattia ”Québecin palava viha Jumalaa ja Kristusta ja vapautta kohtaan on koko Kanadan häpeä”. Tuo tulinen sanoma paljasti todistajiin kohdistuvan uskonnollisen suvaitsemattomuuden.

Kuudentoista päivän ajan lähdimme liikkeelle aamukahden maissa ja sujautimme traktaatteja hiljaa ovien alitse. Eräässä kerrostalossa saimme tietää, että poliisi oli tulossa paikalle. Pääsimme pälkähästä piiloutumalla läheiselle kujalle. Seuraavana päivänä palasimme kaduille tarjoamaan Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä. Kuukausien mittaan poliisit pidättivät meidät niin monta kertaa, että menimme jo laskuissa sekaisin. Minulla oli aina mukana hammasharja ja kulmakynä siltä varalta, että joutuisin joksikin aikaa vankilaan.

Marraskuussa 1946 Nathan Knorr, joka johti tuolloin Jehovan todistajien maailmanlaajuista työtä, tuli Brooklynista New Yorkista vierailulle Kanadaan. Hän kutsui 64 meistä Québecissä palvelevista tienraivaajista Vartiotornin raamattukoulun Gileadin yhdeksännelle kurssille South Lansingiin New Yorkiin. Tuossa koulussa saimme intensiivistä raamatullista opetusta viisi kuukautta. Valmistuttuamme sieltä elokuussa 1947 meidät lähetettiin kaikkialle Québeciin perustamaan uusia seurakuntia.

Palkitsevaa palvelusta

Meistä nuorista naisista neljä lähetettiin Sherbrooken kaupunkiin. Harjoittelimme ahkerasti ranskan puhumista taivuttamalla verbejä yhä uudelleen, kun kävelimme saarnaamisalueellemme ja takaisin. Joskus meillä ei ollut lounasaikaan rahaa ruokaan, joten menimme kotiin opiskelemaan. Toverini Kay Lindhorst oli varsinainen kielioppinero. Hän opetti minulle ensin englannin kielioppia, jotta voisin tajuta ranskan kieliopin.

Koin tienraivausurani parhaat hetket Victoriavillessa, joka oli silloin noin 15000 asukkaan pikkukaupunki. Juuri kukaan ei puhunut englantia, joten se oli meille paras mahdollinen ympäristö hioa ranskan taitoamme. Ensimmäinen viikko oli mahtava. Ihmiset ottivat kirjallisuutta kaikkialla, minne menimmekin. Mutta kun palasimme, kaihtimet oli laskettu alas ja ovet pysyivät kiinni. Mitä oli tapahtunut?

Sikäläinen pappi oli varoittanut ihmisiä kuuntelemasta meitä. Kun sitten kuljimme ovelta ovelle, lapset seurasivat meitä vähän matkan päässä ja heittelivät meitä kivillä ja lumipalloilla. Silti monet halusivat kuulla Raamatun sanomaa. Ensin he antoivat meidän käydä luonaan vasta pimeän tulon jälkeen. Mutta kun heidän Raamatun tuntemuksensa kasvoi, he tutkivat avoimesti naapuriensa paheksunnasta huolimatta.

 1950-luvulla sisareni ja minä menimme käymään Wakawissa. Kerroimme eräässä seurakunnan kokouksessa kokemuksia saarnaamistyöstä. Johtava evankeliuminpalvelija sanoi meille jälkikäteen: ”Äitinne tulee olemaan todella iloinen, kun hän herää kuolleista ja saa tietää, että hänen lapsistaan tuli Jehovan todistajia.” Veli selitti, että äiti oli ennen kuolemaansa tutkinut Raamattua erään todistajan kanssa. Kyyneleet kihosivat silmiimme, kun kuulimme, että hän oli omaksunut Raamatun totuuksia, jotka hän olisi varmasti opettanut myös meille, ellei hänen elämänsä olisi jäänyt niin lyhyeksi.

Palvelusta aviopuolison kanssa

Vuonna 1956 tapasin Merton Campbellin, todistajan joka oli ollut kristillisen puolueettomuutensa vuoksi vankilassa kaksi vuotta kolme kuukautta toisen maailmansodan aikana. Hän oli palvellut Jehovan todistajien päätoimistossa Brooklynissa lähes kymmenen vuotta. Mertonilla oli monia hienoja ominaisuuksia, ja näin, että hän olisi hyvä aviomies. Olimme joitakin kuukausia kirjeenvaihdossa, ja keskinäinen kunnioituksemme ja kiintymyksemme syveni rakkaudeksi.

Merton ja minut vihittiin 24. syyskuuta 1960. On ollut suuri siunaus jakaa kuluneet 47 vuotta suurenmoisen, hengellisen miehen kanssa. Merton on työskennellyt 58 vuotta palvelusosastolla, joka antaa apua ja ohjeita kaikkialla Yhdysvalloissa toimiville Jehovan todistajien seurakunnille. Minun työnäni Brooklynissa oli yli 30 vuotta sisustaa vierashuoneita ja myöhemmin suuria konventtisaleja New Yorkin kaupungin alueella. Sitten vuonna 1995 meidät siirrettiin Vartiotornin koulutuskeskukseen Pattersoniin, joka sijaitsee noin 110 kilometriä pohjoiseen New Yorkin kaupungista.

Kun lähdin kotoa 12-vuotiaana, en voinut kuvitellakaan, että jonain päivänä minua ympäröisi suuri hengellinen perhe, johon kuuluisi myös omia sisaruksiani. Odotan sitä, että voimme Jumalan uudessa maailmassa kerääntyä äidin ympärille ja kertoa, mitä hänen nukkuessaan tapahtui – erityisesti miten Jehova Jumala piti rakkaudellisesti huolta hänen lastensa hengellisistä tarpeista. Miten iloisia olemmekaan siitä, että Jehova on johdattanut meitä ”vanhurskauden jälkiä”! (Psalmit 23:3.)

[Alaviitteet]

[Kuvat s. 27]

Vanhempani ja talo, jossa me kahdeksan lasta asuimme heidän kanssaan.

[Kuva s. 29]

Ystävien kanssa sananpalveluksessa Ottawassa vuonna 1952.

[Kuva s. 29]

Sisarusteni kanssa. Vasemmalta oikealle: Ann, Mary, Fred, Doris, John, minä, Bill ja Emily.

[Kuva s. 29]

Merton ja minä nykyään.