Elinikäistä iloa Jumalan tahdon tekemisestä

Kertonut Bill Yaremchuk

Elettiin maaliskuuta 1947. Vain muutamaa viikkoa aiemmin olin valmistunut lähetystyöntekijäksi Vartiotornin raamattukoulu Gileadin kahdeksannelta kurssilta, joka pidettiin South Lansingissa New Yorkin osavaltiossa Yhdysvalloissa, ja olin nyt matkalla ulkomaiselle määräalueelleni – kaukaiseen Singaporeen.

SAIN työtoverikseni toisen kanadalaisen, Dave Farmerin, joka oli valmistunut Gileadin seitsemänneltä kurssilta. Nousimme entiseen joukkojenkuljetusalukseen nimeltä Marine Adder San Franciscossa Kaliforniassa.

Ensimmäinen pysähdyspaikkamme Kaukoidässä oli Hongkong. Järkytyimme syvästi siitä, mitä siellä näimme. Toisen maailmansodan tuhot olivat ilmeiset joka puolella. Nälkiintyneitä ihmisiä virui jalkakäytävillä henkihieverissä. Me olimme kuitenkin taas pian laivassa ja matkalla kohti Filippiinien pääkaupunkia Manilaa.

Huomasimme sodan tehneen sielläkin hirvittävää jälkeä. Satamassa pilkisti sieltä täältä sellaisten laivojen mastoja, jotka liittoutuneiden pommikoneet olivat upottaneet, ja kaikkialla oli köyhyyttä. Tapasimme kourallisen Jehovan todistajia, jotka veivät meidät valtakunnansaliinsa. He olivat onnellisia kohtaamistaan vaikeuksista huolimatta.

Seuraavaksi laivamme poikkesi Bataviassa (nykyään Jakarta) Indonesiassa. Siellä oli meneillään sisällissota, ja koska lähellä riehui taistelu, meitä ei päästetty maihin. Kun laivamatkamme jatkui kohti Singaporea, aloin pohtia, mikä meitä odottaisi perillä. Tämäkö oli jäljellä eksoottisesta Kaukoidästä, josta oli kerrottu matkailuesitteissä?

Muutaman päivän päästä kolkot aavistukseni hälvenivät. Se mitä pian tapahtuisi, osoittaisi kiistatta, että Dave ja minä olimme tulleet Jumalan lähettäminä.

Lupa jäädä

Noin kuukausi San Franciscosta lähtömme jälkeen ankkuroiduimme Saint Johnin saareen, joka toimi Singaporen karanteenialueena. Paikalliset viranomaiset astuivat laivaan hoitaakseen matkustajien maahantulomuodollisuudet, ja passeihimme lyötiin leima ”Maihinnousu sallittu”. Seuraavana aamuna laiva kiinnittyi satamalaituriin. Kun perämies oli tarkastanut paperimme, nousimme maihin.

Seuraavana päivänä palasimme satama-alueelle hyvästelemään toiset lähetystyöntekijät, joiden kanssa olimme matkustaneet. He  olivat matkalla Intiaan ja Ceyloniin (nykyään Sri Lanka). Kun laivan kapteeni näki meidät, hän tuli laiturille meitä vastaan ja huusi vihaisena, ettemme olisi saaneet poistua laivasta. Aiemmin vielä merellä ollessamme rajavalvonnan esimies Haxworth oli antanut hänelle määräyksen, että meitä ei saisi päästää laivasta, kun se saapuisi satamaan. Emme tienneet mitään tuosta määräyksestä niin kuin ei perämieskään, joka antoi meidän lähteä laivasta.

Meidät toimitettiin Haxworthin luo, missä saimme kipakan vastaanoton. Hän huusi, että meitä oli kielletty tulemasta Singaporeen. Koska emme tienneet kiellosta, näytimme passimme, joissa oli virallinen leima ”Maihinnousu sallittu”. Hän riuhtaisi äkäisesti passit kädestämme ja pyyhki yli nuo sanat. Mutta kuinka ollakaan, laiva oli jo lähtenyt! Haxworth piti passejamme hallussaan kokonaisen vuoden, kunnes hän viimein palautti ne varustettuna leimalla ”Maihinnousu sallittu”.

Tuottoisaa palvelusta Singaporessa

Kun saavuimme Singaporeen huhtikuussa 1947, mies nimeltä Joshua oli ainut sikäläinen todistaja. Hän toimi kokoaikaisena sananpalvelijana eli tienraivaajana aina siihen asti kun hän kuoli 1970-luvun alussa. Pian jotkut, joille oli opetettu Raamatun totuutta, alkoivat kertoa siitä toisille. Rukouksiimme saada lisää työntekijöitä hengelliseen elonkorjuuseen alettiin vastata (Matteus 9:37, 38).

Sillä välin kun Haxworth oli pitkällä lomalla Englannissa vuonna 1949, Singaporeen saapui kuusi lähetystyöntekijää, jotka olivat valmistuneet Gileadin 11. kurssilta. Dave, joka oli ollut palvelustoverini vuosikausia, joutui myöhemmin lähtemään Singaporesta terveysongelmien vuoksi. Hän muutti Australiaan ja palveli siellä uskollisesti vuonna  1973 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Kuuden uuden tulokkaan joukossa oli Aileen Franks, jonka kanssa menin naimisiin vuonna 1956.

Vuosien mittaan useista raamatuntutkisteluoppilaistamme ja heidän lapsistaan tuli todistajia, ja jotkut heistä ovat vielä nykyäänkin kokoaikaisessa palveluksessa ulkomailla. Yksi sydäntä lämmittävä kokemus liittyy Lester ja Joanie Haynesiin, amerikkalaispariskuntaan, joka asui Singaporessa. Aloimme tutkia heidän kanssaan Raamattua 1950-luvulla. Heidän hengellinen edistymisensä oli nopeaa, ja palattuaan Yhdysvaltoihin he kävivät kasteella. Lesterin ja Joanien palvelus osoittautui tuottoisaksi. He auttoivat kolmea lastaan ja monia muita tulemaan todistajiksi.

Joanie kirjoitti: ”Kun muistelen Singaporessa viettämäämme vuotta, tajuan, että se tosiaan antoi elämällemme uuden suunnan. Jos te ette olisi ’adoptoineet’ meitä, me luultavasti yhä muuttaisimme tämän tästä maapallon kolkalta toiselle. Olen iloinen siitä, että juuri sinä opetit Lesille totuuden, koska näin hänellä oli alusta asti opettaja, joka juurrutti häneen rakkauden Jehovaa ja veljiämme kohtaan. Hän ei ole koskaan menettänyt sitä.”

Palvelemme perheenä Singaporessa

Vuonna 1962 sattui jotakin odottamatonta, mikä toi palvelukseemme uutta eloa. Perhelääkärimme kertoi Aileenille, että tämä oli raskaana. Halusimme jatkaa lähetystyötä, mutta miten se onnistuisi kasvattaessamme lasta? Nathan H. Knorr, joka siihen aikaan valvoi Jehovan todistajien maailmanlaajuista toimintaa, kirjoitti meille ja kannusti minua hankkimaan ansiotyön, jotta voisimme jäädä Singaporeen. Se oli melkoinen haaste.

Useimmat ulkomaalaiset olivat johtotehtävissä ulkomaisissa yhtiöissä. Minulla ei ollut kokemusta liike-elämästä, sillä olin aloittanut kokoaikaisen sananpalveluksen koulun jälkeen noin 23 vuotta aiemmin. Niinpä maksoin eräälle lontoolaiselle työnvälitystoimistolle, jotta se laatisi ansioluettelon työstäni ulkomaisella lähetysalueella ja postittaisi sen useille Singaporessa toimiville monikansallisille yhtiöille.

Minulle vastattiin tavan takaa: ”Valitettavasti emme voi tarjota teille työtä, joka vastaisi kokemustanne.” Minua pidettiin liian pätevänä! Kuukaudet kuluivat, ja tyttäremme Judy syntyi. Veli Knorr, joka oli silloin vierailulla Singaporessa, kävi sairaalassa katsomassa Judya ja vaimoani. Hän vakuutti: ”Voitte asua lähetyskodissa niin kauan kuin se on tarpeellista, kunnes Bill saa työtä.”

Muutamaa kuukautta myöhemmin sain työpaikan erään kansainvälisen lentoyhtiön myyntiedustajana. Tulimme palkallani juuri ja juuri toimeen. Kahden vuoden kuluttua pääsin työhön erääseen amerikkalaiseen lentoyhtiöön ja palkkani kaksinkertaistui. Lopulta asemani matkailualalla vakiintui ja pystyin käyttämään enemmän aikaa perheeni ja kristillisen palveluksen hyväksi.

Rakensimme elämämme Jehovan palvelemisen ympärille ja pidimme hengelliset asiat etusijalla. Tämän ansiosta sain järjestössä monia palvelustehtäviä. Aileen aloitti jälleen kokoaikaisen sananpalveluksen. Valtakunnan saarnaamistyö kukoisti Singaporessa. 1960-luvun puolivälissä ostimme kaupungin keskustasta kauniin kaksikerroksisen rakennuksen, josta tuli valtakunnansali. Siinä kokoontui neljä seurakuntaa.

Työ kielletään

Aikanaan taivaalle alkoi kertyä vastustuksen synkkiä pilviä. Tammikuun 14. päivänä vuonna 1972 lähdimme tapamme mukaan valtakunnansalille kokoukseen. Portilla meitä kuitenkin odotti ketju ja riippulukko. Seinäilmoituksessa kerrottiin, että Jehovan todistajien Singaporen-seurakunta oli poistettu rekisteristä. Työmme oli kielletty. *

Valtakunnansalin sulkeminen ei estänyt meitä palvomasta Jehovaa, mutta mietin mielessäni, mikä hänen tahtonsa oli perheemme  suhteen. Järkeilin, että jos meidät karkotettaisiin, emme enää koskaan voisi palata ystäviemme luo Singaporeen. Siksi tiedustelin yhtiömme johtajalta, voisinko työskennellä Kuala Lumpurissa Malesiassa. Siinä tapauksessa matkustaminen edestakaisin ei tuottaisi perheellemme vaikeuksia. Yllätyksekseni hän tarjosi minulle Kuala Lumpurin toimiston johtajan paikkaa, jonka vastaanottaminen merkitsisi minulle kaksinkertaista palkkaa ja muita etuuksia.

Silloin pohdin, oliko Jumalan tahto tosiaan, että muuttaisimme pois Singaporesta veljiemme luota. Rukoilimme perheenä Jehovaa asian johdosta. Tulimme siihen tulokseen, että Jehova oli tuonut meidät Singaporeen. Niinpä tein lopullisen ratkaisun: me jäisimme. Johtaja oli tyrmistynyt, kun hylkäsin hänen houkuttelevan tarjouksensa.

Eläminen ja työskenteleminen kiellon alaisuudessa oli henkisesti erittäin raskasta, sillä olimme jatkuvasti vaarassa joutua pidätetyiksi ja päätyä vankilaan. Kohtasimme tilanteita, joissa todella tajusimme, että psalmin 34:7 sanat pitävät paikkansa: ”Jehovan enkeli leiriytyy häntä pelkäävien ympärille ja pelastaa heidät.”

Uudelle alueelle

Lopulta vuonna 1993, vietettyämme Singaporessa yli 46 vuotta, meitä pyydettiin siirtymään Uuteen-Seelantiin, missä palveleminen tuottaisi vähemmän huolta ja painetta. On sanomattakin selvää, että ero singaporelaisista ystävistämme murehdutti meitä, koska he olivat tulleet meille hyvin rakkaiksi. Meitä rohkaisi kuitenkin tieto siitä, että heidän uskonsa oli rakennettu vankalle perustukselle tulenkestävistä aineksista. Siksi he ovat kyenneet pysymään lujina huolimatta koetuksista, joita he ovat jatkuvasti kohdanneet. (1. Korinttilaisille 3:12–14.)

Aileen ja minä olemme nyt asuneet yli 14 vuotta Uudessa-Seelannissa, ja vaikka meillä on jo ikää, toimimme edelleen erikoistienraivaajina. Sisaruksistani kaksi on yhä elossa, 94-vuotias Mike ja 90-vuotias Peter. He palvelevat uskollisesti Jehovaa Kanadassa.

Tyttäremme Judy muutti takaisin Kaukoitään vuonna 1998 ja palveli siellä monia vuosia. Eräässä kirjeessään hän kirjoitti meille: ”Olen joka ikinen päivä kiitollinen Jehovalle siitä, että saan työskennellä täällä! Kiitos myös teille molemmille rakkaudellisesta valmennuksesta ja uhrauksista, joita olette tehneet ja yhä teette, jotta kaikki tämä olisi mahdollista.” Vuonna 2003 hän palasi Uuteen-Seelantiin antamaan Aileenille ja minulle tarvitsemaamme apua. *

Olemme kiitollisia Jehovalle, ”elonkorjuun Herralle”, siitä että olosuhteemme ovat sallineet meidän vastata, kun hän on kutsunut elonkorjuuseen lisää työntekijöitä. Olemme saaneet siitä sanoin kuvaamatonta iloa. Kun maailma Raamatun sanojen mukaisesti ”häviää”, saamme kokea Jumalan seuraavan suurenmoisen lupauksen täyttymyksen: ”Se, joka tekee Jumalan tahdon, pysyy ikuisesti.” (1. Johanneksen kirje 2:17.)

[Alaviitteet]

[Kuva s. 29]

Joshua oli Singaporen ainut todistaja saapuessamme sinne vuonna 1947.

[Kuva s. 29]

Dave Farmerin kanssa Hongkongissa matkalla Singaporeen vuonna 1947.

[Kuva s. 29]

Aileen ja minä vuonna 1958.

[Kuva s. 31]

Tyttäremme Judyn kanssa.

[Lähdemerkintä]

Kimroy Photography

[Kuvan lähdemerkintä s. 28]

Kimroy Photography