Kirje Australiasta

”Luen tätä, kun istun illalla leirinuotiolla”

AUSTRALIAN takamaat tuovat mieleen paahtavan kuumuuden, kuivaksi korventuneet aavikot ja silmänkantamattomat lakeudet. Tällä sisämaan alueella asuu kuitenkin 180000 ihmistä, noin prosentti maan väestöstä.

Vanhempani, jotka ovat Jehovan todistajia, veivät minut lapsena takamaille saarnaamaan. Niiden suunnattomuus ja karu kauneus panivat mielikuvitukseni laukkaamaan. Ihastuin myös tuon seudun sisukkaisiin ja rentoihin asukkaisiin. Nyt kun minulla itselläni on perhe, halusin, että vaimoni ja 10- ja 12-vuotiaat lapsemme saisivat kokea saman.

Suunnittelua

Ensin istuimme laskemaan kustannukset. Kuinka kauas meillä olisi varaa mennä? Miten pitkäksi aikaa? Muuan aviopari ja kaksi kokoaikaista sananpalvelijaa seurakunnastamme tarjoutuivat tulemaan mukaan. Sovimme, että lähtisimme matkaan, kun lapsilla olisi lomaa lukuvuoden puolivälissä. Sitten kirjoitimme Jehovan todistajien Australian-haaratoimistoon Sydneyyn tiedustellaksemme määräaluetta. Meitä pyydettiin työskentelemään syrjäisellä alueella lähellä Goondiwindia, pientä maaseutukaupunkia, joka sijaitsee noin 400 kilometriä länteen kotikaupungistamme Brisbanesta.

Kuulimme, että Goondiwindissa toimii pieni Jehovan todistajien seurakunta, mikä oli erityisen ilahduttavaa. Noiden kristittyjen miesten ja naisten tapaaminen olisi yksi matkamme kohokohdista. Otimme yhteyttä seurakuntaan ilmoittaaksemme tulostamme. Innostuneesta reaktiosta tiesimme, että olisimme tervetulleita.

Vähän ennen lähtöä kokoonnuimme pohtimaan, miten esittäisimme Jumalan valtakunnan hyvää uutista takamaiden asukkaille. Halusimme erityisesti kunnioittaa niiden aboriginaalien kulttuuria ja tapoja, joita mahdollisesti tapaisimme. Jotkin heimot esimerkiksi pitävät maataan yhteisenä kotinaan. Olisi epäkohteliasta vain ilmaantua paikalle kutsumatta.

Takamaille

Lopulta suuri päivä koitti. Ahtauduimme tavaroinemme kahteen autoon ja suuntasimme sisämaahan. Viljelysmaat vaihtuivat heinikkoisiksi tasangoiksi, joilla kasvoi siellä täällä eukalyptuspuita. Lämmin talvipäivän aurinko helotti pilvettömältä taivaalta. Tuntien kuluttua saavuimme Goondiwindiin, ja asetuimme  yöksi asuntovaunualueelta vuokraamiimme mökkeihin.

Seuraava päivä, sunnuntai, valkeni aurinkoisena ja raikkaana – täydellinen sää saarnaamistyöhön! Kesäisin lämpötila kohoaa täällä tavallisesti yli 40 asteen. Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli aboriginaalien yhteisö noin 30 kilometrin päässä. Meidät ohjattiin iäkkään Jenny-nimisen harmaatukkaisen naisen luo, joka oli yhteisön johtohahmoja. Hän kuunteli tarkkaan raamatullisen esityksemme ja otti mielihyvin kirjan Opimme Suurelta Opettajalta *. Sitten hän kutsui meidät saarnaamaan yhteisön asukkaille.

Paikalliset lapset juoksentelivat edellä ilmoittamassa tulostamme. Kaikki tapaamamme ihmiset kuuntelivat arvostaen sanomaamme ja ottivat raamatullista kirjallisuutta. Olimme pian levittäneet kaikki julkaisut, ja meidän oli aika lähteä takaisin kaupunkiin seurakunnan kokoukseen. Ennen lähtöämme lupasimme palata niiden luo, joita emme olleet tavanneet.

Tuona iltapäivänä valtakunnansalin täytti iloinen keskustelun sorina, kun ystävystyimme uusien tuttaviemme kanssa. Sikäläiset 25 todistajaa olivat kertoneet Valtakunnan sanomaa uskollisesti noin 11000 ihmiselle, joita asuu maaseudulla 30000 neliökilometrin suuruisella alueella. ”Kiitos, että näitte vaivaa ja tulitte auttamaan meitä”, sanoi eräs kiitollinen todistaja. Eloisan kokouksen jälkeen lähdimme kaikki haukkaamaan jotain pientä. Illalla ennen nukkumaanmenoa ruokimme villejä pussikettuja, joita liikuskeli asuntovaunualueella.

”Illalla leirinuotiolla”

Parin seuraavan päivän aikana kävimme kahdella autollamme syrjäisillä maatiloilla, joita on siellä täällä Queenslandin ja Uuden Etelä-Walesin rajan tuntumassa. Maaseutu on enimmäkseen kuivaa eukalyptuspensaikkoa, mutta paikka paikoin näkyy tasaisia heinikkoalueita, joilla lampaat ja naudat laiduntavat. Matkan varrella näimme useita kenguruita, jotka katselivat meitä valppaina korvat nykien. Etäällä asteli ylväitä emuja pölyisessä aitauksessa.

Tiistai-iltapäivänä kohtasimme tiellä suuren verkalleen liikkuvan karjalauman. Jo pitkään on ollut tapana, että karjapaimenet ajavat eläimiä tämän seudun halki varsinkin kuivaan aikaan. Pian meitä vastaan ratsastikin karjapaimen. Pysähdyimme, nousin autosta ja tervehdin häntä. ”G’day mate”, hän huikkasi paikalliseen tapaan. Tämä iäkkäänpuoleinen mies pysähtyi juttelemaan kanssamme paimenkoira vierellään.

Vaihdoimme ensin muutaman ajatuksen kuivuudesta, ja sitten kerroin hänelle asiastamme. ”Kappas vain, en ole kuullutkaan mitään Raamatusta sitten poikavuosieni!” mies huudahti. Hänen mielestään uskonnolliset johtajat olivat syypäitä maailman moraaliseen rappioon. Hän kunnioitti kuitenkin syvästi Raamattua. Antoisan raamatullisen keskustelun jälkeen tarjosin hänelle kirjaa Mitä Raamattu todella opettaa? * Hän tarttui siihen päättäväisesti, pani sen paidan taskuun ja sanoi: ”Luen tätä, kun istun illalla leirinuotiolla.”

Kotia kohti

Kerroimme tuona iltana kokemuksiamme hengellisille veljillemme ja sisarillemme valtakunnansalilla. He lupasivat mennä uudelleen tapaamiemme kiinnostuneiden luo. Kokouksen päätyttyä jätimme haikeat jäähyväiset. Olimme jo ehtineet kiintyä toisiimme. Tunsimme kaikki saaneemme keskinäistä hengellistä rohkaisua (Roomalaisille 1:12).

Seuraavana päivänä lähdimme kotiin. Olimme yhtä mieltä siitä, että Jehova oli siunannut ponnistelujamme runsaasti. Tunsimme virkistyneemme hengellisesti. Kotiin palattuamme kysyin lapsilta: ”Minne haluaisitte lähteä seuraavalla lomalla? Mentäisiinkö vuorille?” ”Ei! Mennään taas takamaille todistamaan”, he vastasivat. ”Mennään vain”, säesti vaimoni. ”Se oli paras loma, millä olemme koskaan olleet!”

[Alaviitteet]