”Älä koskaan unohda ovelta-ovelle-palvelusta”

Kertonut Jacob Neufeld

”Tapahtuipa mitä hyvänsä, älä koskaan unohda ovelta-ovelle-palvelusta.” Nämä sanat kaikuivat korvissani kävellessäni lähes viisi kilometriä lähimpään kylään. Perillä minulla ei ollut tarpeeksi rohkeutta mennä ensimmäiseen taloon. Painiskeltuani itseni kanssa menin metsään ja rukoilin hartaasti Jumalalta rohkeutta saarnata. Lopulta saatoin palata ensimmäiselle ovelle esittämään asiani.

MITEN olin joutunut tuohon Paraguayn syrjäseudulla sijaitsevaan kylään, jossa yritin saarnata aivan yksin? Aloitetaanpa alusta. Synnyin marraskuussa 1923 Ukrainassa Kronstal-nimisessä kylässä saksalaisten mennoniittojen yhdyskunnassa. Mennoniittoja oli muuttanut 1700-luvun loppupuolella Saksasta Ukrainaan, missä heille annettiin huomattavia etuoikeuksia, kuten uskonnonvapaus (mutta ei vapautta tehdä käännytystyötä), itsehallinto ja vapautus sotapalveluksesta.

Kun valtaan nousi kommunistipuolue, nämä oikeudet otettiin pois. 1920-luvun lopussa suuret mennoniittojen maatilat kollektivisoitiin. Ihmiset saatiin alistumaan pitämällä heitä nälässä, ja vastarinta nujerrettiin raa’asti. 1930-luvulla KGB (Neuvostoliiton turvallisuuskomitea) vei pois monia miehiä – tavallisesti yöaikaan – kunnes useissa kylissä ei ollut jäljellä montaakaan miestä. Näin myös minä menetin isäni 14-vuotiaana vuonna 1938, enkä enää koskaan nähnyt häntä enkä kuullut hänestä. Kaksi vuotta myöhemmin vietiin myös isoveljeni.

Vuoteen 1941 mennessä Hitlerin joukot olivat vallanneet Ukrainan. Meille se merkitsi vapautusta kommunistihallinnosta. Yllättäen kylästämme kuitenkin hävisi kahdeksan juutalaisperhettä. Kaikki nämä kokemukset hämmensivät minua. Miksi tällaista tapahtui?

Rehellisyys pelastaa henkeni

Saksan joukot vetäytyivät vuonna 1943 ja veivät mukanaan useimmat saksalaisperheet, myös meidän perheemme rippeet. Sotatoimia tukemaan tarvittiin nimittäin lisää väkeä. Minut oli tuolloin jo kutsuttu sotapalvelukseen ja lähetetty Saksan SS-joukkoihin (Hitlerin valiojoukko Schutzstaffel) Romaniaan. Noihin aikoihin sattui muuan vähäpätöinen tapaus, joka kuitenkin vaikutti ratkaisevasti elämääni.

 Yksikköni kapteeni halusi testata rehellisyyttäni. Hän käski minua viemään univormunsa kuivapesuun. Yhteen taskuun hän oli pannut rahaa, jonka minä löysin. Kun menin palauttamaan rahoja, hän väitti, ettei ollut jättänyt mitään univormun taskuun. Väitin kivenkovaan, että olin löytänyt ne hänen taskustaan. Pian tämän jälkeen minusta tehtiin hänen avustajansa ja minut pantiin vastaamaan paperitöistä, vartijoiden määräämisestä ja yksikkömme raha-asioista.

Eräänä iltana venäläiset saivat vangiksi koko yksikön minua lukuun ottamatta. Olin jäänyt tekemään loppuun joitakin kapteenin määräämiä töitä. Sikäli kuin tiedän, vain minä en joutunut vangiksi, ja se johtui siitä, että olin ollut rehellinen ja saanut erikoistehtävän. Muutoin minutkin olisi vangittu.

Niinpä minut vuonna 1944 kotiutettiin toistaiseksi. Lähdin katsomaan äitiä. Odotellessani uutta komennusta menin muurarin oppiin, mistä oli minulle paljon hyötyä jälkeenpäin. Huhtikuussa 1945 amerikkalaisjoukot saapuivat Magdeburgin lähellä sijaitsevaan kaupunkiimme. Kuukausi sen jälkeen sota päättyi virallisesti. Olimme elossa. Tulevaisuus näytti valoisalta.

Eräänä kesäkuun päivänä kaupungissa kuulutettiin: ”Amerikkalaisjoukot lähtivät viime yönä, ja venäläiset tulevat tänään kello 11.” Mielemme synkkeni tajutessamme, että joutuisimme jälleen kommunistiselle vyöhykkeelle. Aloimme heti serkkuni kanssa suunnitella pakoa. Keskikesään mennessä olimme siirtyneet amerikkalaisten vyöhykkeelle. Saman vuoden marraskuussa palasimme vaaroja ja vaikeuksia uhmaten venäläisten vyöhykkeelle hakemaan perheitämme, jotka saimme tuotua salaa rajan toiselle puolelle.

”Kuuntele tarkkaan ja tee vertailuja”

Asetuimme silloiseen Länsi-Saksaan. Aikanaan kiinnostuin kovasti Raamatusta. Sunnuntaisin menin lukemaan sitä metsään, mutta lukemani vaikutti kovin vieraalta ja kaukaiselta. Kävin myös tunneilla, joilla annettiin uskonnollista opetusta, jotta minut olisi voitu kastaa mennoniitaksi. Olin tyrmistynyt lukiessani katekismuksesta, että ”Isä on Jumala, Poika on Jumala, ja Pyhä Henki on Jumala”, mitä seurasi kysymys: ”Onko olemassa kolme Jumalaa?” Vastaus kuului: ”Ei, nämä kolme ovat yksi.” Kysyin papilta, miten tämä oli mahdollista. Hän vastasi: ”Nuori mies, näitä asioita ei pidä ajatella liian syvällisesti; jotkut ovat menettäneet järkensä miettiessään niitä liikaa.” Päätin siltä istumalta, etten menisi kasteelle.

Joitakin päiviä myöhemmin kuulin serkkuni puhuvan erään tuntemattoman miehen kanssa. Menin uteliaisuudesta mukaan keskusteluun ja esitin muutaman kysymyksen. En tiennyt silloin, että kyseessä oli Erich Nikolaizig, joka oli selvinnyt hengissä Wewelsburgin keskitysleiristä. Hän kysyi minulta, halusinko oppia ymmärtämään Raamattua. Kun vastasin myöntävästi, hän vakuutti näyttävänsä minulle omasta Raamatustani kaiken, mitä hän minulle opettaisi.

Käytyään luonani vain muutaman kerran Erich jo kutsui minut Jehovan todistajien konventtiin, joka oli tietääkseni ensimmäisiä sodan jälkeen järjestettyjä konventteja. Tilaisuus teki minuun syvän vaikutuksen, ja kirjoitin muistiin jokaisen raamatunkohdan, jonka puhujat lukivat tai mainitsivat. Pian kuitenkin tajusin, että Raamatun opetusten ymmärtäminen myös velvoittaa, ja päätin siksi lopettaa tutkimisen. Minusta oli lisäksi vaikea käsittää, että voisi olla olemassa vain yksi tosi uskonto. Kun Erich huomasi minun päättäneen palata vanhaan kirkkooni, hän antoi minulle neuvon: ”Kuuntele tarkkaan ja tee vertailuja.”

En ehtinyt käydä pappien luona kuin kaksi  kertaa, kun jo tajusin, etteivät he tienneet, mistä puhuivat, ja että heillä ei kerta kaikkiaan ollut totuutta. Kirjoitin muutamalle papille ja kyselin heiltä Raamatusta. Eräs heistä vastasi: ”Sinulla ei ole oikeutta tutkiskella Raamattua, koska et ole uudestisyntynyt.”

Nuori nainen, jonka kanssa seurustelin, pakotti minut tekemään vaikean valinnan. Hän kuului uudestisyntyneiden mennoniittojen lahkoon. Hänen perheensä inhosi Jehovan todistajia, ja heidän painostuksestaan hän sanoi, että jollen unohtaisi tätä uutta uskontoa, hän ei voisi enää tavata minua. Tuolloin totuus oli minulle jo niin selvä, että vaihtoehtoja oli vain yksi: lakkasin tapaamasta häntä.

Pian Erich palasi luokseni. Hän kertoi, että seuraavalla viikolla järjestettäisiin kastetilaisuus, ja kysyi, haluaisinko mennä kasteelle. Olin tullut siihen johtopäätökseen, että Jehovan todistajat opettivat totuutta, ja halusin palvella Jehova Jumalaa. Niinpä noudatin Erichin kutsua, ja toukokuussa 1948 minut kastettiin kylpyammeessa.

Pian kasteeni jälkeen perheemme päätti muuttaa Paraguayhin Etelä-Amerikkaan, ja äiti aneli minua lähtemään mukaan. Epäröin, koska tarvitsin edelleen raamatuntutkistelua ja valmennusta. Käydessäni Jehovan todistajien haaratoimistossa Wiesbadenissa tapasin August Petersin. Hän muistutti minua siitä, että velvollisuuteni olisi huolehtia omaisistani. Hän antoi minulle myös neuvon: ”Tapahtuipa mitä hyvänsä, älä koskaan unohda ovelta-ovelle-palvelusta. Jos unohdat, olet kuin kaikki muut kristikunnan uskontojen jäsenet.” Olen vielä nykyäänkin vakuuttunut tuon neuvon tärkeydestä ja siitä, että meidän täytyy  saarnata ”talosta taloon” eli ovelta ovelle (Apostolien teot 20:20, 21).

”Väärä profeetta” Paraguayssa

Vähän sen jälkeen kun olin tavannut August Petersin, astuin muun perheen kanssa Etelä-Amerikkaan menevään laivaan. Päädyimme Paraguayssa Gran Chacon seudulle, jälleen mennoniittojen yhdyskuntaan. Kaksi viikkoa saapumisemme jälkeen lähdin aivan yksin naapurikylään alussa mainitulle vaikealle saarnamatkalle. Huhu kiiri nopeasti: uusien tulijoiden joukossa oli ”väärä profeetta”.

Nyt minulle oli verrattoman paljon hyötyä siitä, että olin muurari. Jokainen maahan muuttanut perhe tarvitsi kodin, ja nämä olkikattoiset talot rakennettiin savitiilistä. Minulla riitti kysyntää seuraavat puoli vuotta, ja sain monia tilaisuuksia saarnata vapaamuotoisesti. Ihmiset olivat kohteliaita, mutta heti kun neljä seinää oli saatu pystyyn, he iloitsivat päästessään minusta eroon.

Sillä välin Saksasta saapui meritse lisää mennoniittapakolaisia. Heidän joukossaan oli nuori nainen nimeltä Katerina Schellenberg, joka oli ollut lyhyesti tekemisissä todistajien kanssa ja oli miltei heti tunnistanut totuuden soinnin. Vaikka hän ei ollutkaan käynyt vielä kasteella, hän sanoi laivamatkan aikana olevansa Jehovan todistaja. Tämän vuoksi häneltä evättiin pääsy saksalaisten siirtokuntaan. Hän jäi yksikseen Paraguayn pääkaupunkiin Asuncióniin, mistä hän sai työtä palvelijana, opetteli espanjaa, etsi käsiinsä todistajat ja meni kasteelle. Lokakuussa 1950 tästä rohkeasta nuoresta naisesta tuli vaimoni. Hän on tukenut ja auttanut minua suuresti kaikessa siinä, mitä meille on tapahtunut vuosien mittaan.

Sain lyhyessä ajassa säästettyä niin paljon rahaa, että pystyin ostamaan kaksi hevosta ja rattaat, joita käytin tehdessäni saarnaamistyötä veli Petersin neuvo jatkuvasti mielessäni. Mukana oli myös sisareni, josta niin ikään oli tullut todistaja. Nousimme usein yhdessä aamuneljältä, matkustimme neljä tuntia, saarnasimme kaksi kolme tuntia ja palasimme sitten kotiin.

Olin lukenut kirjallisuudestamme, että muualla pidettiin esitelmiä, joten päätin järjestää sellaisen. Saksassa en ollut koskaan käynyt seurakunnan kokouksessa, joten päättelin itsekseni, millainen esitelmän pitäisi olla. Puhuin Jumalan valtakunnasta. Kokoukseen tuli kahdeksan ihmistä, mikä oli liikaa mennoniittapapeille. He järjestivät kampanjan kerätäkseen pois kaiken sen raamatullisen kirjallisuuden, jonka me olimme jättäneet ihmisille, ja kehottivat heitä olemaan tervehtimättä meitä.

Seuraavaksi minut kutsuttiin yhdyskunnan asioista päättävän neuvoston eteen, missä päämies ja kaksi vierailevaa kanadalaista pappia kuulustelivat minua useita tunteja. Lopulta yksi heistä sanoi: ”Nuori mies, voit uskoa mitä haluat, mutta sinun täytyy luvata, ettet puhu kenellekään uskonkäsityksistäsi.” Sellaista lupausta en voinut antaa. Niinpä he käskivät minun lähteä yhdyskunnasta, sillä he eivät halunneet ”väärää profeettaa” ”uskollisten veljien” keskuuteen. Kun kieltäydyin lähtemästä, he tarjoutuivat maksamaan koko perheen muuton. Pysyin kannassani ja kieltäydyin lähtemästä.

Tuon vuoden 1953 kesällä menin konventtiin Asuncióniin. Siellä puhui veli Nathan Knorr Jehovan todistajien maailmankeskuksesta Brooklynista New Yorkista. Hän ehdotti, että muuttaisin pääkaupunkiin ja alkaisin työskennellä siellä toimivien muutamien lähetystyöntekijöiden  kanssa, varsinkin koska saarnaaminen mennoniittayhdyskunnassa ei ollut tuottanut kovinkaan merkittäviä tuloksia.

Etsimme ensin Valtakuntaa

Koko Paraguayssa oli tuolloin vain noin 35 todistajaa. Keskustelimme vaimoni kanssa, ja vaikka hän ei ollutkaan kovin innoissaan muuttamisesta suureen kaupunkiin, hän oli halukas aloittamaan kaiken jälleen alusta. Vuonna 1954 Katerina ja minä rakensimme tiilitalon – kaksistaan ja vapaa-ajallamme. Emme koskaan jääneet pois kokouksista, ja aina viikonloppuisin kerroimme ihmisille Raamatusta.

Sain muun muassa tilaisuuden lähteä kierrosvalvojan, matkustavan sananpalvelijan, mukaan tulkiksi, kun hän kävi joissakin saksankielisissä yhdyskunnissa Paraguayssa. Koska osasin espanjaa vain vähän, kaikkein vaikein koskaan saamani tehtävä oli luultavasti se, kun minun piti ensimmäisen kerran tulkata puhe espanjasta saksaksi.

Vaimoni terveydentilan vuoksi muutimme vuonna 1957 Kanadaan. Vuonna 1963 muutimme Yhdysvaltoihin. Olemme aina kaikkialla yrittäneet panna Valtakunnan edut ensi sijalle elämässämme (Matteus 6:33). Olen erittäin kiitollinen Jehova Jumalalle siitä, että hän antoi minun oppia totuuden Sanastaan Raamatusta, silloin kun olin vielä nuori. Saamani hengellinen valmennus on auttanut minua hyvin monin tavoin läpi elämäni.

On ollut arvokas etuoikeus auttaa toisia saamaan tietoa Raamatun ihmeellisistä totuuksista, jotka ovat lohduttaneet minua itseäni suuresti. Eniten iloitsen siitä, että kaikki lapsemme ja lastenlapsemme ovat pienokaisesta saakka hyötyneet raamatullisesta valmennuksesta. He kaikki noudattavat nyt neuvoa, jonka veli Peters antoi minulle kauan sitten: ”Tapahtuipa mitä hyvänsä, älä koskaan unohda ovelta-ovelle-palvelusta.”

[Huomioteksti s. 22]

Eniten iloitsen nähdessäni, että kaikki lapsemme ja lastenlapsemme ovat pienokaisesta saakka hyötyneet raamatullisesta valmennuksesta.

[Kuvat s. 20, 21]

Katerina ja minä vähän ennen häitämme vuonna 1950

[Kuva s. 21]

Esikoisemme kanssa kotonamme Paraguayssa vuonna 1952

[Kuva s. 23]

Suuri perheemme nykyään

[Lähdemerkintä]

Valokuva: Keith Trammel © 2000

[Kuvan lähdemerkintä s. 19]

Valokuva: Keith Trammel © 2000