Kirje Nicaraguasta

”Käänny Cocojoen kohdalla oikealle”

”TARVITSET nelivetoisen auton, vinssin ja ylimääräistä polttoainetta kanistereissa. Varaudu siihen, että muta yltää akseleihin asti. Käänny Cocojoen kohdalla oikealle.”

Täytyy myöntää, että nämä toisen lähetystyöntekijän sanat eivät kohentaneet itseluottamustani. Kaikesta huolimatta lähdin eräänä tiistaiaamuna matkaan kohti Pohjois-Nicaraguassa sijaitsevaa Wamblánin pikkukaupunkia, jossa aioin osallistua kristilliseen konventtiin.

Lähdin aamuhämärissä ajamaan vanhalla mutta lujatekoisella lava-autollani pitkin tasaista Pan American -valtatietä. Jinotegassa käännyin päällystämättömälle tielle, jota paikalliset kuvailevat sanalla feo ’ruma’. Tässä kaupungissa huomasin kaksi kauppaa, joista toisen nimi oli ”Jumalan ihme” ja toisen ”Ylösnousemus”.

Ajaa matelin tiellä, joka oli yhtä mutkaa ja mäkeä ja jonka pinta muistutti kynnöspeltoa. Reittini kulki ohi pitkänomaisen järven, joka sijaitsi laaksossa korkealla sumupeitteisellä vuorella. Usvan läpi näkyi puita, jotka olivat orkideoiden peitossa ja joista riippui naavatillandsiaa.

Eräässä neulansilmäkaarteessa sain täpärästi väistettyä tien täydeltä vastaan tulevaa bussia. Ohi mennessään se puski sisuksistaan mustaa savua, ja sen renkaista lenteli kiviä. Täällä Nicaraguassa bussien tuulilaseissa näkee suurin kirjaimin aggressiivisten kuljettajien lempinimiä, kuten Voittaja, Skorpioni, Pyton ja Metsästäjä.

Keskipäivällä ajoin Pantasman tasangon halki. Siellä ohitin puutalon, jossa oli lakaistu piha. Näkymä oli kuin suoraan jonkin vanhan kirjan kuvasta: vanha mies istui penkillä, koira nuokkui puun alla, ja härkäpari seisoi valjastettuna puupyöräisiin rattaisiin. Eräässä pikkukaupungissa näin lapsilauman tulevan koulusta. Laivastonsinisissä koulupuvuissaan he täyttivät pääkadun kuin rantaan vyöryvä aalto.

Auringon helottaessa lähestyin Wiwilíä ja näin ensi kertaa Cocojoen, joka virtaavine vesineen hallitsi kaupungin maisemaa. Minulle annetut ohjeet mielessäni käännyin oikealle Wamblániin johtavalle lähes 40 kilometrin pituiselle pelottavalle pikkutielle.

Ajaa röykytin pitkin rosoista tiepahaa, ja auto kahlasi ainakin kahdeksassa tai yhdeksässä purossa. Kun yritin pysytellä poissa mutaan painuneista kuivuneista urista, sain nostatettua melkoisen pölypilven. Nielin tomua, kuten täällä tavataan sanoa. Lopulta tie päättyi, ja näkyviin tuli määränpääni: puiden peittämässä varjoisassa laaksossa sijaitseva Wamblán.

 Seuraavana aamuna kaikki näyttivät olevan jalkeilla ennen puolta viittä. Olin herännyt jo ennen sitä kukkojen korviaraastavaan kiekumiseen, joten nousin vuoteesta ja lähdin astelemaan pitkin pääkatua. Vuoristoilmassa leijui kiviuuneissa paistuvien tortillojen tuoksu.

Rakennusten seinillä näkyi siellä täällä paikallisen taiteilijan maalaamia värikkäitä paratiisinäkymiä. Pulperíat eli lähikaupat mainostivat erimerkkisiä kolajuomia. Julisteet muistuttivat kolmen viimeksi vallassa olleen hallituksen lupauksista. Kiiltävästä pellistä tehdyt käymälät nököttivät betonilaattojen päällä.

Aloitin keskusteluja nicaragualaisella tervehdyksellä adiós. Ihmiset hymyilivät ja puhuivat kanssani ystävällisesti. Yritimme saada äänemme kuuluviin huolimatta paikallisen liikenteen melusta – hevosten ja muulien kavionkopseesta.

Perjantai-iltaan mennessä perheet olivat saapuneet kaksipäiväiseen konventtiinsa, toiset jalan, toiset taas hevosella tai lava-autolla. Muutamat pikkupojat ja -tytöt olivat kävelleet kuusi tuntia muovisandaaleilla. Jotkut olivat uhmanneet joenylityspaikoille kätkettyjä maamiinoja; he eivät liiemmin olleet pelänneet tyynessä vedessä vaanivia juotikkaita. Kaukaa tulleilla saattoi olla mukanaan vain niukalti ruokaa – sianihralla höystettyä riisiä. Miksi he kaikki olivat tehneet tämän matkan?

He olivat tulleet lujittamaan toivoaan paremmasta tulevaisuudesta. He olivat tulleet kuulemaan, kun Raamattua selitettiin. He olivat tulleet, koska he halusivat miellyttää Jumalaa.

Sitten koitti lauantaipäivä. Yli 300-henkinen yleisö istui peltikaton alla puupenkeillä ja muovituoleilla. Äidit ruokkivat vauvojaan. Viereisellä maatilalla siat röhkivät ja kukonpoikaset kiekuivat.

Lämpötila nousi, ja pian kuumuus kävi lähes sietämättömäksi. Siitä huolimatta kuulijat kiinnittivät tarkasti huomiota saamaansa neuvontaan ja opastukseen. He seurasivat puhujien lukemia raamatunkohtia, lauloivat Raamattuun perustuvia lauluja ja kuuntelivat kunnioittavasti, kun heidän puolestaan esitettiin rukouksia.

Ohjelman jälkeen minä ja muutamat muut menimme lasten kanssa leikkimään hippaa, minkä jälkeen tarkastelimme nuorten tekemiä muistiinpanoja. Näytin heille tietokoneellani kuvia tähdistä ja galakseista. Lapset hymyilivät, ja myös heidän vanhempansa olivat onnellisia.

Konventti päättyi aivan liian pian, ja kaikkien oli mentävä kotiin. Lähdin seuraavana aamuna mieli täynnä mukavia muistoja ja sydän tulvillaan rakkautta uusia ystäviäni kohtaan. Olen päättänyt heidän tavallaan oppia olemaan tyytyväinen ja odottamaan Jumalaa.

[Kuvat s. 17]

Perheet tulivat pitkien matkojen takaa konventtiin Wamblániin.