Uskoni on auttanut minua kohtaamaan vastoinkäymisiä

Kertonut Soledad Castillo

Yksinäisyys olisi voinut nielaista minut jo monta kertaa, mutta niin ei ole käynyt. Kun olin 34-vuotias, rakas mieheni kuoli. Kuusi vuotta myöhemmin menetin isäni. Kahdeksan kuukautta hänen kuolemansa jälkeen sain tietää, että ainoa poikani oli parantumattomasti sairas.

NIMENI on Soledad, joka tarkoittaa ’yksinäisyyttä’. Kumma kyllä, en ole koskaan tuntenut olevani aivan yksin. Kohdatessani ankaria vastoinkäymisiä minusta on tuntunut kuin Jehova Jumala olisi tarttunut käteeni ja auttanut minua, niin etten ole pelännyt (Jesaja 41:13). Haluan nyt kertoa, miten olen selviytynyt vastoinkäymisistäni ja miten ne ovat auttaneet minua pääsemään lähemmäs Jehovaa.

Onnellista ja suhteellisen huoletonta elämää

Synnyin Barcelonassa Espanjassa 3. toukokuuta 1961 vanhempieni Josén ja Soledadin ainoana lapsena. Kun olin yhdeksänvuotias, äiti oppi totuuden Jumalan sanasta. Hän oli etsinyt vastauksia uskontoon liittyviin kysymyksiinsä muttei ollut saanut tyydyttäviä vastauksia kirkossa. Eräänä päivänä meille tuli kaksi Jehovan todistajaa, jotka vastasivat kaikkiin hänen kysymyksiinsä Raamatun avulla. Hän alkoi innoissaan tutkia Raamattua.

Jonkin ajan kuluttua äidistä tuli kastettu Jehovan todistaja, ja muutamaa vuotta myöhemmin isä seurasi hänen esimerkkiään. Eliana, joka tutki äitini kanssa, huomasi pian, että minäkin olin syvästi kiinnostunut Jumalan sanasta. Vaikka olin vasta nuori tyttö, Eliana ehdotti minulle omaa tutkistelua. Hänen avullaan ja äidin kannustamana menin kasteelle 13-vuotiaana.

Teini-ikäisenä käännyin usein Jehovan puoleen rukouksessa, varsinkin silloin kun minun täytyi tehdä ratkaisuja. Totta puhuen minulla oli nuorena melko vähän ongelmia. Seurakunnassa sain paljon ystäviä, ja suhteeni vanhempiini oli läheinen. Vuonna 1982 menin naimisiin Felipen kanssa, joka myös oli todistaja ja jolla oli samoja hengellisiä tavoitteita kuin minullakin.

Kasvatamme lastamme rakastamaan Jehovaa

Viisi vuotta myöhemmin saimme suloisen pojan, jolle annoimme nimeksi Saúl. Olimme Felipen kanssa ikionnellisia lapsestamme. Toivoimme, että Saúlista tulisi terve ja tasapainoinen ja että hän oppisi rakastamaan Jumalaa. Vietimme paljon aikaa yhdessä: puhuimme  hänelle Jehovasta, aterioimme perheenä, veimme häntä puistoon ja leikimme hänen kanssaan. Saúlista oli mukavaa lähteä isänsä kanssa kertomaan Raamatun totuuksista toisille, ja Felipe veikin Saúlin sananpalvelukseen aivan pienestä pitäen ja opetti tätä soittamaan ovikelloa ja tarjoamaan traktaatteja.

Rakkaus ja valmennus tuottivat tulosta. Kuusivuotiaana Saúl kävi jo säännöllisesti saarnaamassa kanssamme. Hän kuunteli mielellään Raamatun kertomuksia ja odotti innolla perheemme raamatuntutkistelua. Aloitettuaan koulunkäynnin hän ryhtyi pian tekemään itse pieniä ratkaisuja sen perusteella, mitä hän oli oppinut Raamatusta.

Saúlin täytettyä seitsemän perheemme elämä kuitenkin muuttui radikaalisti. Felipe sai virustartunnan keuhkoihin. Hän kamppaili sairautta vastaan 11 kuukautta, eikä hän tuona aikana kyennyt työhön vaan oli usein vuoteenomana. 36-vuotiaana hän kuoli.

Tuon vaikean vuoden muisteleminen saa minut yhä kyyneliin. En voinut muuta kuin katsella hiljaa vierestä, kun mieheni vähä vähältä hävisi taistelun virusta vastaan. Yritin kaiken aikaa kannustaa Felipeä, vaikka syvällä sisimmässäni tunsin toiveideni ja suunnitelmieni särkyvän pirstaleiksi. Luin hänelle raamatullisia kirjoituksia, jotka vahvistivat meitä, kun emme päässeet kristillisiin kokouksiin. Hänen kuoltuaan minut valtasi suuri tyhjyyden tunne.

Jehova kuitenkin tuki minua. Rukoilin jatkuvasti, että hän antaisi minulle henkeään. Kiitin häntä niistä onnellisista vuosista, jotka Felipe ja minä olimme saaneet viettää yhdessä, sekä siitä toivosta, että näkisin hänet jälleen ylösnousemuksessa. Pyysin, että Jumala auttaisi minua tuntemaan iloa muistosta, joka minulla oli yhteisestä elämästämme, ja antaisi minulle viisautta kasvattaa lapsemme tosi kristityksi. Syvästä surusta huolimatta tunsin saavani lohdutusta.

Myös vanhempani ja seurakunta antoivat minulle tukensa. Minun oli silti itse johdettava raamatuntutkistelua Saúlille ja opetettava häntä palvelemaan Jehovaa. Muuan entinen työnantaja tarjosi minulle hyvää työpaikkaa toimistosta, mutta päätin ennemmin tehdä siivoustyötä, jotta olisin voinut viettää enemmän aikaa Saúlin kanssa ja olla hänen kanssaan koulupäivän päätyttyä.

Saúlille annettavan hengellisen valmennuksen tärkeyttä korosti erityisesti seuraava raamatunkohta: ”Valmenna poika tiensä suuntaan, niin hän ei vanhetessaankaan siltä poikkea.” (Sananlaskut 22:6.) Tämä kohta antoi minulle uskoa siihen, että jos parhaani mukaan teroittaisin hengellisiä arvoja Saúlille, Jehova siunaisi ponnisteluni. Minun oli tosin tehtävä taloudellisia uhrauksia, mutta poikani tarvitsi aikaa ja huomiota, eivätkä aineelliset asiat merkinneet mitään sen rinnalla.

Kun Saúl oli neljäntoista, kuoli isäni. Se oli aivan erityisen suuri järkytys Saúlille, sillä isoisän kuolema palautti mieleen kaiken sen  tuskan, jota hän oli kokenut menetettyään isänsä. Isäni oli lisäksi ollut hyvänä esimerkkinä Jehovan rakastamisesta. Tämän menetyksen jälkeen Saúl päätti, että koska hän oli nyt perheen ainoa ”mies”, hänen täytyisi huolehtia äidistään ja isoäidistään.

Taistelu leukemiaa vastaan

Kahdeksan kuukautta isäni kuoleman jälkeen perhelääkärimme kehotti minua viemään Saúlin sairaalaan, koska tämä oli niin kovin uupunut. Tehtyään joukon kokeita lääkärit kertoivat minulle, että Saúlilla oli leukemia. *

Seuraavien kahden ja puolen vuoden ajan Saúl oli tavan takaa sairaalassa, missä hän kamppaili syöpää vastaan ja yritti selviytyä kemoterapiasta, jolla sitä hoidettiin. Ensimmäisen puoli vuotta kestäneen hoitojakson jälkeen oireet helpottivat noin puoleksitoista vuodeksi. Syöpä kuitenkin uusiutui, ja Saúl sai vielä jonkin aikaa kemoterapiaa, joka vei hänet erittäin huonoon kuntoon. Oireet lakkasivat vain vähäksi aikaa, eikä Saúl enää kestänyt kolmatta hoitojaksoa. Hän oli vihkinyt elämänsä Jumalalle ja oli kertonut haluavansa tulla kastetuksi Jehovan todistajaksi, mutta hän kuoli vain vähän sen jälkeen kun oli täyttänyt 17 vuotta.

Lääkärit suosittelevat usein verensiirtoja, jotta potilas voisi kestää paremmin aggressiivisen kemoterapiahoidon. Verensiirrot eivät tietenkään paranna itse sairautta. Kuultuamme, että diagnoosina oli leukemia, sekä Saúlin että minun täytyi tehdä lääkäreille selväksi, ettemme hyväksyisi tätä hoitokeinoa, sillä halusimme totella Jehovan lakia ja ”karttaa – – verta” (Apostolien teot 15:19, 20). Minun poissa ollessani Saúlin oli moneen otteeseen vakuutettava lääkäreille, että tämä oli hänen henkilökohtainen ratkaisunsa. ( Ks. tekstiruutu s. 31.)

Lääkärit tulivat lopulta siihen johtopäätökseen, että Saúl oli kypsä alaikäinen, joka ymmärsi täysin sairautensa luonteen. He päättivät kunnioittaa kantaamme ja tarjosivat veretöntä hoitoa, vaikka meitä painostettiinkin jatkuvasti muuttamaan mielemme. Olin erittäin ylpeä Saúlista, kun kuulin hänen selittävän kantaansa lääkäreille. Hän oli selvästikin kehittänyt läheisen suhteen Jehovaan.

Sinä kesänä, jona saimme tietää Saúlin sairaudesta, piirikonventissamme Barcelonassa julkaistiin kirja Lähesty Jehovaa. Se oli korvaamattoman arvokas – kuin ankkuri, joka auttoi meitä pysymään vakaina, kun edessämme häämötti epävarma ja pelottava tulevaisuus. Luimme sitä yhdessä niinä pitkinä tunteina, jotka vietimme sairaalassa, ja muistelimme usein lukemaamme niinä monina vaikeina aikoina, jotka jouduimme myöhemmin kestämään. Tuolloin tuon kirjan esipuheessa mainittu Jesajan 41:13 sai aivan erityisen merkityksen. Siinä sanotaan: ”Minä, Jehova, sinun Jumalasi, tartun oikeaan käteesi, minä, joka sanon sinulle: ’Älä pelkää. Minä olen auttava sinua.’”

Saúlin usko koskettaa toisia

Saúlin kypsyys ja optimistisuus koskettivat syvästi Vall d’Hebrónin sairaalan lääkäreitä ja hoitajia. Kaikki häntä hoitamassa olleet pitivät hänestä kovasti. Johtavalla veritauteihin erikoistuneella lääkärillä on sittemmin ollut potilaana muitakin leukemiaa sairastavia Jehovan todistajien lapsia, ja hän on osoittanut suurta kunnioitusta ja arvostusta heitä kohtaan. Hän muistaa yhä Saúlin lujan päätöksen pitää kiinni vakaumuksestaan, hänen iloisen elämänasenteensa ja rohkeutensa kuoleman edessä. Saúlia hoitavat sairaanhoitajat kertoivat hänelle, että hän oli paras potilas, mikä  heillä koskaan oli ollut tuolla osastolla. He sanoivat, ettei Saúl ikinä valittanut eikä kadottanut huumorintajuaan – ei silloinkaan kun hän oli jo kuolemaisillaan.

Psykologi kertoi minulle, että monet Saúlin ikäiset parantumattomasti sairaat lapset kapinoivat lääkäreitä ja vanhempiaan vastaan vaivojensa ja turhautuneisuuden vuoksi. Hän oli pannut merkille, ettei näin ollut Saúlin laita. Hänestä oli hämmästyttävää, kuinka tyyni ja myönteinen Saúl oli. Saimme Saúlin kanssa tilaisuuden kertoa tälle naiselle uskostamme.

Muistan myös, miten Saúl auttoi epäsuorasti erästä todistajaa seurakunnassamme. Tämä veli oli sairastanut masennusta kuusi vuotta, eikä hän ollut saanut apua mistään lääkkeestä. Hän oli monena yönä Saúlin apuna sairaalassa. Hän kertoi minulle, että leukemiaa sairastavan Saúlin asenne oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Hän oli huomannut, että vaikka Saúl oli lopen uupunut, hän yritti rohkaista jokaista luonaan käyvää. ”Saúlin esimerkki antoi minulle rohkeutta taistella masennusta vastaan”, tämä veli sanoi.

Saúlin kuolemasta on nyt kolme vuotta. Tunnen tietysti edelleen tuskaa. En ole mikään vahva ihminen, mutta Jumala on antanut minulle ”voimaa, joka ylittää tavanomaisen” (2. Korinttilaisille 4:7). Olen oppinut, että myös kaikkein vaikeimmissa ja tuskallisimmissa kokemuksissa voi olla jotain myönteistä. Yrittäessäni selviytyä mieheni, isäni ja poikani kuolemasta olen oppinut olemaan epäitsekkäämpi ja ymmärtämään paremmin toisia, jotka joutuvat kärsimään. Ennen kaikkea se on lähentänyt minua Jehovaan. Voin kohdata tulevaisuuden pelkäämättä, koska taivaallinen Isäni on yhä apunani. Hän pitää minua edelleen kädestä.

[Alaviite]

[Tekstiruutu/Kuva s. 31]

 HALUAISITKO TIETÄÄ?

Olet ehkä kuullut, että Jehovan todistajat eivät hyväksy verensiirtoja. Haluaisitko tietää, miksi eivät?

Tämä raamatullinen kanta ymmärretään usein väärin. Jotkut luulevat, että Jehovan todistajat kieltäytyvät kaikesta lääkärinhoidosta tai että he eivät arvosta elämää. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Jehovan todistajat haluavat itselleen ja perheelleen parasta mahdollista hoitoa, mutta sen täytyy olla veretöntä. Miksi?

Heidän kantansa pohjautuu perustavaa laatua olevaan lakiin, jonka Jumala antoi ihmisille. Pian Nooan päivien vedenpaisumuksen jälkeen Jumala antoi Nooalle ja hänen perheelleen luvan syödä eläinten lihaa – yhdellä ehdolla: he eivät saaneet syödä verta. (1. Mooseksen kirja 9:3, 4.) Koska kaikki kansat polveutuvat Nooasta, tämä laki sitoo koko ihmiskuntaa. Sitä ei ole koskaan kumottu. Yli 800 vuotta myöhemmin Jumala vahvisti uudelleen tuon Israelin kansalle annetun lain selittämällä, että veri on pyhää, koska se edustaa sielua eli itse elämää (3. Mooseksen kirja 17:14). Yli 1500 vuotta myöhemmin kristityt apostolit käskivät kaikkia kristittyjä ”karttamaan – – verta” (Apostolien teot 15:29).

Jehovan todistajista olisi aivan mahdotonta karttaa verta ja ottaa kuitenkin verensiirto. Siksi he haluavat vaihtoehtoista lääkärinhoitoa. Tästä Raamattuun perustuvasta kannasta on ollut usein seurauksena se, että potilas saa jopa parempaa hoitoa. Epäilemättä juuri tästä syystä monet niistäkin, jotka eivät ole Jehovan todistajia, pyytävät veretöntä lääkärinhoitoa.

[Kuva s. 29]

Mieheni Felipe ja minä poikamme Saúlin kanssa

[Kuva s. 29]

Vanhempani José ja Soledad

[Kuva s. 30]

Saúl kuukautta ennen kuolemaansa