Kirje Ghanasta

Päivä jona musta vyö irtosi

HÄN ei näytä siltä kuin kuvittelin. Yllään väljä, hohtavan valkoinen puuvillapuku hän asettuu otteluasentoon kädet koukistettuina ja paljaat jalat harallaan. Kapean vyötärön ympärille on kiedottu tiukasti viiden senttimetrin levyinen musta vyö. Kasvoilla on tuima ilme; kulmat ovat keskittymisestä kurtussa. Silmät ovat kaventuneet koviksi ja uhkaaviksi. Niissä ei näy hiventäkään pehmeyttä, joka kielisi heikkoudesta.

Yhtäkkiä hän liikahtaa ja päästää kovan huudon: ”Kiai!” Käsi halkoo ilmaa salamannopeasti. Lankku katkeaa räsähtäen ja putoaa maahan. Hän pyörähtää jälleen, tällä kertaa korkealla ilmassa, ja suuntaa kätensä ja jalkansa sulavin liikkein tarkasti kohti typertynyttä vastustajaa. Voiko tässä tosiaan olla mies, joka on pyytänyt raamatuntutkistelua?

Otan askeleen eteenpäin käsi ojossa. ”Sinä olet varmaankin Kojo. Haluaisit kuulemma tutkia Raamattua.” Hän puristaa kättäni kasvoillaan leveä, ystävällinen hymy. Silmät, jotka eivät enää ole tuikeat tai uhkaavat, ovat nyt täynnä uteliaisuutta. ”Kyllä, oikein mielelläni”, hän vastaa. ”Milloin aloitamme?”

Istumme Raamattuinemme ja oppikirjoinemme Kojon talon kuistilla. Täällä on viileämpää ja hiljaisempaa, ja saamme olla keskenämme. Meitä on kolme: Kojo, minä ja hänen pieni apinansa. Apina on vain 35 senttimetriä pitkä, ja sen valkoiset partahaivenet ja päälaella kasvava punainen karvatupsu tekevät siitä hassun ja ilkikurisen näköisen. Tuo hellyttävä, leikkisä ja äärimmäisen utelias pikkuveijari liikuskelee ympäriinsä vapaasti: kävelee papereittemme päällä, kähveltää kynämme ja työntää pikkuiset kätensä paidantaskuihimme etsiessään makupalaa. Kojo ei häiriinny tästä vaan keskittyy tutkittavaan aineistoon kuin isä, joka on tottunut pienten lasten meteliin ja touhuihin. Huomaan hänen monista kysymyksistään, että hän ajattelee asioita ja on innokas oppimaan. Ehkä karate on opettanut hänet olemaan varuillaan, sillä hän ei hyväksy mitään, ellei itse vakuutu asiasta ja saa perusteita Raamatusta.

Tutkistelumme etenee hyvin. Aikanaan huomaan kuitenkin uudenlaisen taistelun, joka riehuu aina vain voimakkaampana – Kojon sisällä. ”En rakasta tässä maailmassa mitään muuta kuin kamppailulajeja”, hän avautuu. Näen, että hänen sydämensä palaa halusta otella ja että hän on omistautunut tuolle taidolle, jota hän on kehittänyt ja hionut. Hän rakastaa karatea, minkä lisäksi hän on myös hyvä siinä. Hänellä on 26-vuotiaana sellainen mustan vyön aste, jonka vain harvat saavuttavat.

 En tiedä, mitä Kojo aikoo tehdä. Hän tuntuu tajuavan, ettei toisten satuttamista käsillä ja jaloilla karatessa voi sovittaa yhteen sen myötätunnon ja hellävaraisuuden kanssa, joka on tunnusomaista tosi kristittyjen keskuudessa vallitsevalle rakkaudelle. Tiedän kuitenkin, että Raamatun totuus on sulattanut kovempienkin miesten sydämen. Jos Kojon sydän on oikeanlainen, myös hän pehmenee vähitellen Jumalan sanan vaikutuksesta. Minun täytyy olla kärsivällinen.

Lopetellessamme tutkistelua eräänä hiostavana iltapäivänä luemme raamatunkohdan, joka iskee Kojoon kuin vastustajan voimakas potku. ”Jehova itse tutkii vanhurskasta niin kuin jumalatontakin, ja jokaista, joka rakastaa väkivaltaa, Hänen sielunsa totisesti vihaa”, hän lukee (Psalmit 11:5). ”Jokaista, joka rakastaa väkivaltaa”, hän toistaa hiljaa itsekseen. Hänen tummanruskeiden silmiensä päättäväinen ja peräänantamaton katse alkaa pehmetä. Hän katsoo minua silmiin ja sulaa hitaasti hymyyn. ”Olen tehnyt päätökseni.”

Kojo ja minä teemme nyt työtä, jota rakastamme eniten: olemme vapaaehtoistyössä antamassa ilmaista raamatullista opetusta niille, jotka kuuntelevat. Tänä aamupäivänä olemme sopineet käyvämme Luke-nimisen nuorenmiehen luona.

Reittimme kulkee torin läpi kapeaa tietä, joka on tungokseen asti täynnä väkeä. Katuja reunustavat sadat kojut ja kauppiaat, joilla on myynnissä kahmalokaupalla punaisia ja vihreitä chilejä, kypsiä tomaatteja ja okraa sekä radioita, sateenvarjoja, saippuoita, peruukkeja, keittiövälineitä ja röykkiöittäin käytettyjä kenkiä ja vaatteita. Tytöt kaupittelevat kuumaa, mausteista ruokaa alumiinikulhoista, joita he kantavat viehkeästi päänsä päällä. He puikkelehtivat taitavasti ihmisvilinässä ja houkuttelevat nälkäisiä asiakkaita maukkailla keitoilla ja muhennoksilla, jotka on valmistettu mustaksi savustetusta kalasta, ravuista ja etanoista. Jaloissa pyörii koiria, vuohia ja kaakattavia kanoja. Radiot raikuvat, torvet soivat, ihmiset huutavat.

Seuraamme polkua, joka vie pois kaupungin hälinästä, ja saavumme ränsistyneen rakennuksen luo, jonka seinässä lukee haalistunein kirjaimin ”Long Journey Spot” (’pitkän matkan taukopaikka’). Luke, parikymmenvuotias hoikka nuorimies, seisoo oviaukossa ja kutsuu meidät auringosta sisälle varjoon. Asunto on täynnä laukkuja ja laatikoita, jotka kätkevät sisäänsä kuivattuja yrttejä ja juuria, narulla yhteen sidottuja lehtiä ja paksuja kaarnanpaloja. Kaikki kuuluvat Luken vanhalle tädille, joka on kasviparantaja. Hänen sekoituksissaan yhdistyvät monen sukupolven tiedot, ja noiden survosten ja uutteiden luvataan auttavan liki vaivaan kuin vaivaan. Luke tiesi odottaa meitä. Hän on raivannut tavaran keskeltä tilaa kolmelle puiselle jakkaralle. Istumme melkein kiinni toisissamme ja aloitamme raamatuntutkistelun.

Kojo on Luken opettaja. Minä istun kaikessa rauhassa ja kuuntelen, kun nuo kaksi nuorta miestä käsittelevät Raamatun vastausta siihen, miksi maailmassa on niin paljon kärsimystä. Kojo kurkottautuu auttamaan Lukea erään raamatunkohdan etsimisessä, ja katson, kuinka varovaisesti hänen vahvat kätensä kääntävät ohuita sivuja. Sitten muistan. Vielä vähän aikaa sitten noilla käsillä tehtiin karatelyöntejä. Jumalan sanan voima seuloo ihmisistä esiin syvään juurtuneet kielteiset piirteet, jotka ovat kovin yleisiä tässä periaatteettomassa maailmassa, ja muuttaa ne myönteisiksi ominaisuuksiksi, kuten myötätunnoksi ja rakkaudeksi. En voi kuvitella suurempaa saavutusta.

Kotimatkalla pysähdymme keskustelemaan mangopuun varjossa istuvan miehen kanssa. Hän kuuntelee ääneti, kun Kojo avaa Raamatun ja lukee sieltä kohdan. Kun mies tajuaa meidän olevan Jehovan todistajia, hän ponkaisee pystyyn. ”En pidä teikäläisistä!” hän ärisee. Kojo jännittyy hetkeksi. Sitten näen, kuinka hän rentoutuu ja pahoittelee häiriötä. Kävelemme pois.

Vähän matkan päässä Kojo kääntyy kuiskaamaan: ”Sydämeni hakkasi äsken vimmatusti. Tiedätkö, mitä olisin voinut tehdä tuolle miehelle?” ”Tiedän”, sanon hymyillen. Hän hymyilee takaisin, ja jatkamme matkaa.