Kirje Irlannista

Ahkeraa etsintää

JÄLLEEN yksi sateisen harmaa päivä. Tasainen tihkusade sumensi tuulilasin ja esti minua näkemästä selvästi ympärillä olevaa maaseutua. Ajettuani runsaat 15 kilometriä pääsin kukkulan laelle, josta avautui näkymä Westportiin, Irlannin länsirannikolla sijaitsevaan pikkukaupunkiin. Viimein aurinko sai sumun hälvenemään merenlahdelta ja näkyviin tuli kymmeniä viehättäviä pikku saaria, jotka hohtivat kuin smaragdit sinisellä sametilla. Vain harvoilla saarilla asutaan, mutta joillekin niistä paikalliset maanviljelijät vievät lautalla karjaa laiduntamaan.

Länteen päin mentäessä rannikkoa reunustivat sananjalkojen, turpeen ja kanervan peittämät kukkulat. Ne hehkuivat kuparinvärisinä iltapäivän auringossa. Taustalla kohosi Croagh Patrick, kartion muotoinen vuori, josta paikalliset käyttävät nimeä Reek. Pujottelin Westportin vilkkaita, kapeita katuja pitkin, ohitin Reekin ja pääsin alueelle, jolla Jehovan todistajat ovat käyneet vain harvoin.

Olin tullut tapaamaan miestä, joka ei kylläkään tiennyt tulostani. Olin saanut kirjeen, jossa sanottiin, että hän oli muuttanut tänne vähän aikaa sitten ja halusi edelleen keskustella Raamatusta Jehovan todistajien kanssa. Tuumin, minkä ikäinen hän mahtaisi olla, olisiko hän naimisissa vai ei ja mistä hän olisi kiinnostunut. Vilkaisin laukkuuni ja tarkistin vielä, että minulla oli mukana Raamattu ja sitä käsitteleviä julkaisuja. Mietin, mitä sanoisin lisätäkseni hänen kiinnostustaan Valtakunnan sanomaan.

Reek oli nyt jäänyt taakseni. Kiviaidat, joista monet rakennettiin Irlantia 1800-luvulla koetelleen suuren nälänhädän aikana, reunustivat mereen asti ulottuvia niittyjä. Tämän tilkkutäkkiä muistuttavan maiseman yllä liiteli vaivattomasti yksinäinen lokki. Käppyräiset orapihlajat ja oratuomet olivat taivaanrantaa vasten kuin kumaraan painuneet vanhat miehet, jotka kyyhöttivät kylki kyljessä selkä tuuleen päin.

Täällä maaseudulla ei taloilla ole numeroita eikä teillä nimiä, vaan osoite koostuu talon nimestä ja townlandin * nimestä. Halusin heti alkajaisiksi tavoittaa postinkantajan, koska hän tietäisi taatusti kaikkien osoitteen. Puoli tuntia myöhemmin löysin eräästä rivitalosta huoneen, joka oli muutettu postitoimistoksi.  Ovessa oli ”Suljettu”-kilpi. En antanut periksi vaan tiedustelin osoitetta läheisestä kaupasta, josta minut ohjattiin vähän matkan päähän taajaman ulkopuolelle.

Ajettuani vielä kahdeksisen kilometriä löysin etsimäni paikan: tiukka kaarre oikealle ja sitten vasempaan kääntyvä pikku kuja. Koputin läheisen talon oveen, jonka avasi iäkäs nainen. Ylpeänä hän kertoi minulle asuneensa täällä koko ikänsä, mutta pahoitteli kovasti sitä, ettei tiennyt, missä etsimäni mies asui. Hän sanoi soittavansa puhelun ja kutsui minut sisään.

Puhuessaan hän vilkuili tavan takaa minua epäilemättä ihmetellen, kuka oikein olin ja mitä asiaa minulla oli. Huomasin oven vieressä Neitsyt Marian pienen patsaan ja seinällä suuren Kristusta esittävän kuvan. Keittiön pöydällä oli rukousnauha. Rauhoittelin häntä kertomalla, että minulla oli tuolle miehelle tärkeä sanoma hänen ystäviltään.

Isäntä tuli mukaan keskusteluun ja alkoi kertoa paikkakunnan historiasta. Ensimmäisellä puhelinsoitolla nainen ei saanut selville mitään, mutta hän halusi ehdottomasti, että jäisin odottamaan, kun hän soittaisi vielä muutaman puhelun. Kukaan ei nähtävästi ollut kuullut miehestä sen enempää kuin talostakaan. Katsoin kelloa. Oli jo myöhä. Tajusin, että minun olisi yritettävä uudelleen joskus toiste. Kiitin pariskuntaa avusta, nousin autoon ja lähdin pitkälle kotimatkalle.

Seuraavalla viikolla palasin. Tällä kertaa tapasin postinkantajan ja sain selvät ohjeet. Neljännestunnin kuluttua olin hänen kuvailemassaan risteyksessä. Käännyin vasempaan ja ajoin kujaa moneen kertaan edestakaisin etsien seuraavaa maamerkkiä, vanhaa kivisiltaa. En kuitenkaan löytänyt sitä. Lopulta osuin sattumalta paikkaan, joka saamissani ajo-ohjeissa mainittiin viimeisenä. Kukkulan laella oli kuin olikin talo, jonka etsimiseen olin käyttänyt paljon aikaa ja energiaa.

Pysähdyin hetkeksi miettimään, miten esittäisin hyvää uutista. Oven avasi iäkäs mies. ”Anteeksi vain”, hän sanoi, ”mutta talo, jota etsitte, on tuolla.” Hän osoitti puiden katveessa olevaa taloa. Jännittyneenä kävelin sinne ja koputin oveen. Odotellessani tähyilin muutaman sadan metrin päässä siintävälle Atlantille. Tuuli oli voimistunut, ja valkoiset vaahtopäät iskeytyivät kilometrien pituiseen koskemattomaan rantaan. Näkyvissä ei ollut ketään, ja talokin oli tyhjä.

Tein saman matkan vielä kaksi kertaa ennen kuin tapasin nuoren miehen. ”Tämä on kyllä oikea talo”, hän sanoi, ”mutta edellinen asukas, etsimänne mies, on muuttanut mutten tiedä minne.” Selitin, miksi olin tullut, ja sain selville, ettei tämä nuori mies ollut koskaan aikaisemmin keskustellut Jehovan todistajien kanssa. Hän oli joutunut ryöstön uhriksi ja oli pohtinut sitä, miksi Jumala oli sallinut sen ja miksi hän sallii muitakin vääryyksiä. Mies otti mielellään ajankohtaiset Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet, joissa käsiteltiin juuri tuota aihetta.

Raamattu käskee meitä etsimään ahkerasti lampaankaltaisia ihmisiä. Valitettavasti en tavannut etsimääni miestä. En silti usko ponnistelujeni menneen hukkaan. Irlannissa monet haluavat kuulla Valtakunnan sanoman, ja kylvämäni pienet totuuden siemenet saattavat Jehovan siunauksen ansiosta jonain päivänä kantaa hedelmää tuon nuoren miehen sydämessä.

[Alaviite]