Tunnen iloa vammaisuudesta huolimatta

Kertonut Paulette Gaspar

Vaikka painoin syntyessäni lähes kolme kiloa, lääkäri tiesi, että jotain oli pahasti vialla. Synnytyksessä luitani oli murtunut. Minulla on nimittäin sairaus nimeltä osteogenesis imperfecta, toisin sanoen synnynnäinen luutumisvajaus. Minut kiidätettiin leikattavaksi, mutta lääkärit eivät elätelleet suuria toiveita vaan odottivat minun menehtyvän vuorokauden kuluessa.

SYNNYIN Australian pääkaupungissa Canberrassa 14. kesäkuuta 1972. Vastoin kaikkia odotuksia selvisin elämäni ensimmäisestä päivästä. Mutta sitten sain keuhkokuumeen. Koska lääkärit uskoivat minun joka tapauksessa kuolevan, he eivät lääkinneet minua lainkaan vaan päättivät ”antaa luonnon tehdä tehtävänsä”. Niin kävikin: luonto teki tehtävänsä, ja minä jäin henkiin.

Voin vain kuvitella, miten vaikeaa vanhemmillani on täytynyt olla tuolloin. Mahdollisuuteni jäädä henkiin näyttivät niin surkeilta, että hyvää tarkoittava hoitohenkilökunta neuvoi heitä olemaan kiintymättä minuun liikaa. Niinä kolmena ensimmäisenä kuukautena, jotka olin sairaalassa, vanhempieni ei annettu edes koskettaa minua, koska olisin voinut helposti vahingoittua. Kun selvisi, että jäisin henkiin, lääkärit kehottivat heitä laittamaan minut vammaisten lasten hoitokotiin.

Vanhempani päättivät kuitenkin viedä minut kotiin. Äiti oli näet juuri alkanut tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa, ja se mitä hän oppi, voimisti hänessä tunnetta siitä, että hänellä oli velvollisuus huolehtia minusta. Hänen oli varmasti vaikea luoda läheistä suhdetta minuun, sillä hoitamiseni oli niin vaativaa, että kaikki hänen tunneperäiset ja fyysiset voimansa kuluivat siihen. Jouduin tavan takaa sairaalaan. Luitani murtui jopa silloin kun minua kylvetettiin. Murtuman saattoi aiheuttaa pelkkä aivastuskin.

Vaivun masennukseen

Varttuessani pyörätuoli oli alituinen seuralaiseni. Kävelemään opettelu ei tullut kysymykseenkään. Vaikeuksista huolimatta vanhempani huolehtivat fyysisistä tarpeistani erinomaisen hyvin.

Lisäksi äiti teki parhaansa opettaakseen minulle Raamatun lohduttavaa sanomaa. Hän opetti esimerkiksi, että tulevaisuudessa Jumala tekee maasta paratiisin, jossa kaikki ihmiset saavat nauttia täydellisestä hengellisestä,  henkisestä ja fyysisestä terveydestä (Psalmit 37:10, 11; Jesaja 33:24). Äiti myönsi kuitenkin rehellisesti, että minun tuskin olisi mahdollista viettää miellyttävää elämää ennen kuin tuo aika koittaisi.

Aluksi kävin vammaisille lapsille tarkoitettua koulua. Opettajat eivät asettaneet minulle mitään tavoitteita, enkä itsekään asettanut niitä. Suurimmaksi haasteeksi muodostuikin se, että yleensä kestin olla koulussa. Monet lapset kohtelivat minua julmasti. Myöhemmin menin tavalliseen kouluun. Huomasin, että pelkkä toimeen tuleminen toisten kanssa vaati minulta kaiken fyysisen ja henkisen energiani. Olin siitä huolimatta päättänyt käydä loppuun 12 vuotta kestävän koulun.

Varsinkin lukiovuosina pohdin sitä, miten toivottomalta ja tyhjältä luokkatovereideni elämä vaikutti. Mietin myös asioita, joita äiti oli opettanut minulle Raamatusta. Tiesin kyllä, että se, mistä hän puhui, oli totuus, mutta Raamatun opetukset eivät kuitenkaan tuolloin koskettaneet sydäntäni. Jonkin aikaa yritin täyttää elämäni hauskanpidolla uhraamatta ajatustakaan sille, mitä huominen toisi tullessaan.

18-vuotiaana muutin pois vanhempieni luota taloon, jossa asui muitakin vammaisia. Se oli sekä jännittävää että pelottavaa. Uudenlainen vapaus, itsenäisyys, uudet ystävät ja vilkas sosiaalinen elämä vetosivat minuun. Monet ystäväni menivät naimisiin. Minäkin halusin puolison ja rakkautta. Vammaisuuteni vuoksi puolison löytäminen näytti kuitenkin varsin epätodennäköiseltä. Sen tajuaminen suretti minua.

En silti koskaan syyttänyt vaikeuksistani Jumalaa. Olin oppinut Jumalasta ainakin sen, että kaikenlainen epäoikeudenmukaisuus on kaukana hänestä (Job 34:10). Yritin hyväksyä elämäni sellaisena kuin se oli. Siitä huolimatta vaivuin syvään masennukseen.

Pitkä matka kohti toipumista

Onneksi äiti sai tietää tilanteestani ja otti yhteyttä erääseen lähelläni asuvaan seurakunnan vanhimpaan. Tämä soitti minulle ja kutsui minut kristillisiin kokouksiin Jehovan todistajien valtakunnansaliin. Lisäksi muuan sisar paikallisesta seurakunnasta alkoi tutkia kanssani Raamattua joka viikko.

Kun Raamatun totuudet, joita äiti oli minulle opettanut vuosia aikaisemmin, palasivat jälleen mieleeni, aloin suhtautua elämään myönteisemmin. Nautin toisten kristittyjen seurasta. Olin kuitenkin oppinut kätkemään tunteeni, sillä pelkäsin, että minua loukattaisiin. Luulen, että juuri tämän vuoksi minun oli vaikea tuntea syvää rakkautta Jumalaan. Tiesin silti, että minun pitäisi vihkiä elämäni hänelle. Niinpä minut kastettiin vihkiytymiseni vertauskuvaksi joulukuussa 1991.

Muutin talosta, jossa olin asunut vammaisten ystävieni kanssa, ja hankin oman asunnon. Tästä muutoksesta oli sekä hyötyä että haittaa. Esimerkiksi tunsin itseni äärimmäisen yksinäiseksi. Lisäksi minua pelotti ajatus siitä, että joku mies voisi tunkeutua asuntoon. Pian vajosin jälleen syvään masennukseen. Vaikka yritin näyttää reippaalta ja iloiselta, kaikki ei ollut kohdallaan. Tarvitsin kipeästi hyvää ja luotettavaa ystävää.

Uskon, että Jehova Jumala antoi minulle juuri tuollaisen ystävän. Paikallisen seurakunnan vanhimmat järjestivät ystävällisesti niin, että Suzie, naimisissa oleva sisar, jatkoi Raamatun tutkimista kanssani. Suzie ei ollut ainoastaan opettajani, vaan hänestä tuli läheinen ystävä, jota rakastan suuresti.

Suzie valmensi minua kertomaan oppimastani toisille – sekä ovelta-ovelle-palveluksessa että vapaamuotoisessa todistamistyössä. Aloin nyt arvostaa enemmän Jumalan ominaisuuksia. Vaikka olinkin käynyt kasteella, en ollut vielä kehittänyt syvää rakkautta Jumalaan. Jossain vaiheessa ajattelin jopa luopua hänen  palvelemisestaan. Uskouduin Suzielle, ja hän auttoi minua pääsemään tuon kriisin yli.

Suzie auttoi minua myös tajuamaan, mikä oli suurena syynä siihen, että olin onneton. Vietin aikaa sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät rakastaneet syvästi Jehovaa. Aloin siksi ystävystyä hengellisesti kypsien ihmisten kanssa, etenkin iäkkäiden. Lisäksi suhteeni äitiin oli kireä; niinpä ryhdyin palauttamaan hyviä välejä häneen sekä veljeeni. Yllätyksekseni aloin tuntea itseni onnellisemmaksi kuin koskaan aikaisemmin. Hengellisistä veljistäni ja sisaristani, perheenjäsenistäni ja ennen kaikkea Jehovasta tuli minulle ilon ja voiman lähteitä (Psalmit 28:7).

Uusi elämäntehtävä

Eräässä konventissa pidettiin puhe, jossa tähdennettiin niitä iloja, joita monet kokevat kokoaikaisessa kristillisessä sananpalveluksessa. Kuultuani tuon puheen ajattelin itsekseni, että minustakin voisi olla siihen. Tajusin tietysti, että se olisi minulle melkoinen fyysinen haaste, mutta pohdittuani asiaa ja rukoiltuani sen johdosta, päätin anoa kokoaikaiseen raamatulliseen opetustyöhön. Huhtikuussa 1998 aloitin tuossa uudessa tehtävässä.

Miten osallistun saarnaamistyöhön terveysongelmistani huolimatta? Olen luonteeltani hyvin itsenäinen enkä tahdo olla taakaksi toisille, en esimerkiksi halua olla riippuvainen heidän järjestämästään kyydistä. Niinpä Suzie ja hänen miehensä Michael ehdottivat ratkaisuksi sitä, että ostaisin moottoripyörän! Mutta miten voisin ajaa sitä? Kuten oheisesta kuvasta näkyy, moottoripyöräni on tehty juuri minun mittojeni mukaan. Minun ei edes tarvitse siirtää pientä 19 kiloa painavaa ruumistani pyörätuolista!

Tämä uudenlainen itsenäisyys mahdollistaa sen, että voin käydä ihmisten luona ja tutkia heidän kanssaan Raamattua juuri silloin, kun se sopii sekä heille että minulle. Minun täytyy myöntää, että pyörällä ajaminen on ihanaa, ja yksi elämän pienistä nautinnoista on tuntea tuulen hyväilevän kasvoja.

Aloitan mielelläni vapaamuotoisia keskusteluja kadulla ihmisten kanssa, jotka yleensä kunnioittavat minua ja ovat minulle kohteliaita. Olen iloinen siitä, että voin auttaa toisia saamaan tietoa Raamatusta. Minusta on mukava muistella esimerkiksi erästä kertaa, jolloin olin talosta-taloon-palveluksessa erään pitkän veljen kanssa. Hän tervehti tapaamaamme naista, joka puolestaan vain tuijotti minua hämmästyneenä ja kysyi sitten toveriltani: ”Osaako hän puhua?” Me kumpikin pyrskähdimme nauruun, ja kun viimein lopetin saarnaamisen tuolle naiselle, hän totisesti tiesi, että minä osaan puhua!

Nautin nykyään elämästä, ja olen oppinut rakastamaan Jehova Jumalaa. Olen erittäin kiitollinen äidille siitä, että hän opetti minulle Raamatun totuuksia, ja odotan luottavaisin mielin lähitulevaisuutta, jolloin Jumala ”tekee kaiken uudeksi” – myös minun pienen ruumiini (Ilmestys 21:4, 5).

[Huomioteksti s. 30]

”Yritin hyväksyä elämäni sellaisena kuin se oli. Siitä huolimatta vaivuin syvään masennukseen.”