Kirje Venäjältä

Matka ”maan ääriin”

PIENKONEEMME nousi ilmaan Jakutskista ja kohosi vähitellen Tuimaadanlaakson ylle. Taaksemme jäi rykelmä erimuotoisia ja -kokoisia jäätyneitä järviä lentäessämme auringonpaisteessa kylpevien Verhojanskvuoriston lumipeitteisten huippujen ylitse. Matkattuamme 900 kilometriä laskeuduimme lopulta Deputatskin kylään.

Näin alkoi matkani Sahan tasavaltaan eli Jakutiaan, joksi sitä myös sanotaan. Tämä kaunis mutta karu maa on suurempi kuin koko Länsi-Eurooppa. Lämpötila saattaa kohota kesäisin 40 asteeseen, mutta talvella pakkasta voi olla jopa 70 astetta. Maasta kaivetaan esiin valtavien, kauan sitten sukupuuttoon kuolleiden eläinten fossiileja. Vaikka käynnistäni on vierähtänyt jo useita vuosia, muistan yhä kuin eilispäivän paksuun sumuun verhoutuneet pikkukaupungit, revontulien hohteen ja paikalliset asukkaat, hyväntuuliset ja sitkeät jakuutit.

Deputatskin kylä ei ollut lopullinen määränpäämme. Aioimme matkakumppanini kanssa käydä myös muissa kylissä. Ensimmäinen niistä oli 300 kilometriä pohjoisempana lähellä Laptevinmerta Pohjois-Siperiassa sijaitseva Haiyr. Mikä oli matkamme tarkoitus? Muuan Jehovan todistaja oli käynyt aikaisemmin näissä kylissä ja tavannut monia ihmisiä, jotka halusivat tietää lisää Raamatusta. Kävi ilmi, että me noin tuhannen kilometrin päässä Jakutskissa olimme heitä lähinnä olevat todistajat! Mielestämme nämä ihmiset tarvitsivat rohkaisua ja apua.

Saavuttuamme Deputatskiin tapasimme miehen, joka oli menossa Haiyriin, ja hän tarjosi meille kyytiä pientä korvausta vastaan. Epäröimme hieman nähdessämme hänen vanhan, neuvostoaikaisen autonrämänsä, josta lähti pistävä bensiinin katku. Päätimme kuitenkin tarttua tilaisuuteen, ja tuona iltana lähdimme hänen mukaansa. Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli odotettavissa.

Auton istuimet tuntuivat olevan yhtä jäässä kuin ulkona leviävä tundra, ja tuota pikaa tajusimme, etteivät ne siitä sulaisi. Pyysimme miestä pysäyttämään heti tilaisuuden tullen päästäksemme kaivamaan laukuistamme lämpimiä villavaatteita, jotka sitten vedimme yllämme olevien vaatteiden päälle. Vilu ei kuitenkaan hellittänyt.

Kuljettajamme, karaistunut pohjoisen asukas, oli mitä hilpeimmällä tuulella. Yhtäkkiä hän kysyi, olimmeko nähneet revontulia. Minä en ollut nähnyt niitä milloinkaan, joten  hän pysäytti auton ja me kampesimme ulos. Hetkeksi kaikki epämukavuus pyyhkiytyi mielestä. Jähmetyin paikoilleni ihastelemaan upeaa näkyä: ikään kuin moniväriset, välkehtivät valoverhot olisivat sulkeutuneet ja avautuneet vain käsivarren mitan päässä yläpuolellamme.

Aamuhämärissä jossakin hyytävän kylmällä tundralla juutuimme lumikinokseen. Autoimme kuljettajaa pääsemään pinteestä, ja sama toistui vielä monta kertaa jatkaessamme matkaa Haiyriin pitkin umpihankeen aurattuja teitä. Vasta päivän valjettua tajusin, että nuo ”tiet” olivatkin jäätyneitä jokia! Viimein 16 tuntia Deputatskista lähdön jälkeen saavuimme puolenpäivän tienoilla Haiyriin. Vaikka odotimmekin sairastuvamme oltuamme niin pitkään kylmissämme, heräsimme seuraavana aamuna virkeämpinä kuin koskaan. Pakkanen oli varmaan puraissut vain varpaitani, sillä ne olivat hieman tunnottomat. Hieroin niihin karhunrasvaa, jota kyläläiset antoivat minulle.

Tavallisesti menemme kertomaan ihmisille hyvää uutista heidän koteihinsa, mutta Haiyrissa asukkaat tulivat etsimään meitä heti kuultuaan tulostamme. Seuraavien kahden ja puolen viikon ajan tutkimme Raamattua kyläläisten kanssa joka päivä, joskus aamuvarhaisesta iltamyöhään. Oli sykähdyttävää tavata niin monia sydämellisiä ja vieraanvaraisia ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneita hengellisistä asioista. Useat iäkkäät jakuuttinaiset sanoivat meille: ”Me uskomme Jumalaan. Se että olette tulleet tänne maan ääriin saakka, osoittaa, että Jumala on olemassa!”

Sikäläiset tavat kiehtoivat meitä. Esimerkiksi jääkimpaleita pinotaan talon kupeeseen samaan tapaan kuin polttopuita. Kun tarvitaan vettä, käydään hakemassa kimpale, joka pannaan tulisijalle suureen kattilaan sulamaan. Meille tarjottiin erinomaista arktista tšir-nimistä kalaa, josta valmistettu paikallinen herkku, stroganina, oli erittäin maukasta. Kala jäädytetään heti pyytämisen jälkeen, siitä leikataan ohuita suikaleita, jotka kastetaan suolan ja pippurin sekoitukseen ja syödään saman tien. Kyläläiset myös kertoivat mielellään fossiileista, esimerkiksi mammuttien syöksyhampaista ja fossiloituneista puista, joita seudulta usein löytyy.

Haiyrista matkustin vielä satoja kilometrejä enimmäkseen lentokoneella niiden luo, jotka olivat olleet kiinnostuneita Raamatusta muissa Jakutian kylissä. Niissä asuu todella sydämellistä väkeä. Tapasin esimerkiksi pikku pojan, joka sai jostain selville, että pelkään lentämistä. Rohkaistakseen minua hän teki minulle kortin. Hän oli piirtänyt siihen pari varpusta ja pienen lentokoneen. Teksti kuului: ”Saša, älä pelkää putoamista, kun olet lentokoneessa. Matteus 10:29.” Olin hyvin liikuttunut katsoessani, mitä tuossa kohdassa sanotaan. Siinä Jeesus toteaa varpusista: ”Yksikään niistä ei putoa maahan Isänne tietämättä.”

Tässä on vain muutama niistä monista kokemuksista, joita sain Jakutiassa. Tuo kylmä ja karu maa tuo aina mieleeni ne sydämelliset ja sympaattiset ihmiset, jotka tosiaan asuvat ”maan ääressä”.

[Kuvat s. 25]

Jakuutit ovat sydämellisiä ja vieraanvaraisia.