Noudattivatko apostoliset isät apostolien opetuksia?

TOISEN vuosisadan alkuun mennessä väärät opetukset olivat jo alkaneet samentaa kristillisen totuuden kirkkaita vesiä. Aivan kuten henkeytetyssä profetiassa oli ennustettukin, apostolien kuoleman jälkeen jotkut hylkäsivät totuuden ja alkoivat sen sijaan uskoa ”myytteihin” (2. Timoteukselle 4:3, 4, alaviite). Vuoden 98 tienoilla Johannes, viimeinen elossa oleva apostoli, varoitti tällaisista vääristä opetuksista ja niistä, ”jotka yrittävät eksyttää” uskollisia kristittyjä (1. Johanneksen kirje 2:26; 4:1, 6).

Pian näyttämölle ilmaantui miehiä, joista alettiin käyttää nimitystä apostoliset isät. Mille kannalle he asettuivat uskonnollista petosta koskevassa kysymyksessä? Noudattivatko he varoitusta, jonka apostoli Johannes oli Jumalan henkeyttämänä antanut?

 Keitä he olivat?

Ilmausta ”apostoliset isät” on käytetty uskonnollisista kirjoittajista, jotka saattoivat tuntea jonkun Jeesuksen apostoleista tai jotka ehkä saivat opetusta opetuslapsilta, joita apostolit olivat opettaneet. Apostolisten isien aika ulottui suurin piirtein ensimmäisen vuosisadan loppupuolelta aina toisen vuosisadan puoliväliin saakka. * Heihin lukeutuivat Klemens Roomalainen, antiokialainen Ignatios, Hierapoliin Papias ja smyrnalainen Polykarpos. Samoihin aikoihin eli myös tuntemattomia kirjoittajia, joiden teoksia ovat muun muassa Didakhe, Barnabaan kirje, Polykarpoksen marttyyrio ja Klemensin toinen kirje.

Nykyään on vaikea ratkaista, miten tarkkaan apostolisten isien opetukset vastasivat Jeesuksen opetuksia. Näiden miesten tavoitteena oli epäilemättä tukea kristillisyyttä ja huolehtia siitä, että se ainakin jossain muodossa säilyisi. He tuomitsivat epäjumalanpalveluksen ja siveettömyyden. He uskoivat, että Jeesus on Jumalan Poika ja että hänet oli herätetty kuolleista. He eivät silti kyenneet pidättelemään tulvavesien lailla nousevia luopioajatuksia. Jotkut heistä olivat sen sijaan nostattamassa näitä vesiä niin, että ne paisuivat yli äyräittensä.

Merkityksettömiä muutoksia?

Alkuaikoina jotkin ”kristilliset” virtaukset todellisuudessa poikkesivat Kristuksen ja hänen apostoliensa opetuksista. Esimerkiksi Didakhen kirjoittaja neuvoi – juuri päinvastoin kuin Jeesus oli Herran illallisella eli niin sanotulla viimeisellä ehtoollisella määrännyt – tarjoamaan viinin ennen leipää (Matteus 26:26, 27). Sama kirjoittaja esitti lisäksi, että jollei ollut vettä upotuskasteen suorittamiseen, riittäisi, kun kastettavan päähän valeltaisiin vettä (Markus 1:9, 10; Apostolien teot 8:36, 38). Hän myös kannusti kristittyjä noudattamaan joitakin rituaaleja, esimerkiksi pitämään kaksi kertaa viikossa pakollisen paaston ja lausumaan Isä meidän -rukouksen kolmesti päivässä (Matteus 6:5–13; Luukas 18:12).

Ignatios puolestaan hahmotteli uuden kristillisen seurakuntajärjestelyn, jonka johdossa olisi ”Jumalan sijasta” vain yksi piispa. Tällä piispalla olisi valtaa moneen pappiin. Tällaisten sepitelmien vuoksi epäraamatullisten opetusten aallot jatkoivat edelleen vyöryään. (Matteus 23:8, 9.)

Liioittelua, marttyyriutta ja epäjumalanpalvelusta

Liioittelu sai jotkut apostoliset isät ajautumaan tuuliajolle. Papias janosi totuutta ja viittasi Raamatun kreikkalaisiin kirjoituksiin. Samaan aikaan hän uskoi, että Kristuksen ennustetun tuhatvuotisen valtakunnan aikana viiniköynnöksissä olisi 10 000 oksaa, joka oksassa 10 000 haaraa, joka haarassa 10 000 versoa, joka versossa 10 000 terttua ja joka tertussa 10 000 rypälettä, joista jokaisesta saisi 1 000 litraa viiniä.

Polykarpos oli valmis ennemmin kuolemaan  marttyyrina kuin kieltämään kristillisen uskonsa. Kertoman mukaan hän oli saanut opetusta apostoleilta ja muilta, jotka olivat tunteneet Jeesuksen. Hän lainasi Raamattua, ja vaikuttaa siltä, että hän yritti elää kristillisten periaatteiden mukaan.

Joidenkuiden kiintymys Polykarpokseen alkoi kuitenkin hipoa epäjumalanpalvelusta. Polykarpoksen marttyyriossa sanotaan, että hänen kuolemansa jälkeen ”uskolliset” vaativat itselleen hänen maallisia jäännöksiään. Heidän mielestään hänen luunsa olivat ”arvokkaammat kalliita kiviä ja kultaa koetellummat”. Väärien käsitysten myrkyttämät vedet selvästikin tulvivat vuolaana.

Apokryfikirjat

Jotkut apostoliset isät hyväksyivät Raamatun ulkopuoliset kirjoitukset ikään kuin ne olisivat olleet Jumalan henkeyttämiä. Esimerkiksi Klemens Roomalainen lainaa apokryfisiä tekstejä, kuten Viisauden kirjaa ja Juuditia. Polykarpoksen kirjeen kirjoittaja viittaa Tobiaan kirjaan tukeakseen sitä käsitystä, että antamalla almuja voisi välttyä kuolemasta.

100-luvulla Jeesuksen elämästä levitettiin perättömiä kertomuksia valheellisissa evankeliumeissa, joihin apostoliset isät uskoivat ja viittasivat. Esimerkiksi Ignatios lainasi niin sanottua Heprealaisevankeliumia. Lisäksi Klemens Roomalaisesta sanotaan eräässä lähteessä: ”Klemens näyttää tunteneen Kristuksen, ei evankeliumien kautta vaan ei-kanonisten kirjoitusten kautta.”

Valheen hyökyaalto

Kun apostoliset isät yrittivät myyttien, mystisten ajatusten ja filosofian avulla selittää kristillistä uskoa, he nostattivat varsinaisen valheen hyökyaallon. Klemens käytti feeniks-lintua koskevaa tarua todisteena ylösnousemuksesta. Tarulintu feeniks, jonka sanottiin nousevan omasta tuhkastaan, liittyi auringonpalvontaan egyptiläisessä mytologiassa.

Raamatun totuutta vääristeli myös Barnabaan kirjeen kirjoittaja. Hän esitti Mooseksen lain vain vertauskuvallisena. Hänen mukaansa puhtaat eläimet – märehtijät, joilla on sorkat ja sorkkavälit – edustivat ihmisiä, jotka mietiskelivät tai ”märehtivät” Jumalan sanaa. Hän sanoi halkinaisen sorkan kuvaavan sitä, että vanhurskas ”vaeltaa tässä maailmassa” vaikka odottaakin samalla elämää taivaassa. Tällaiset selitykset eivät perustu Raamattuun. (3. Mooseksen kirja 11:1–3.)

Apostoli Johanneksen todistus

Ensimmäisellä vuosisadalla apostoli Johannes varoitti: ”Rakkaat, älkää uskoko jokaista henkeytettyä ilmausta, vaan koetelkaa henkeytetyt ilmaukset nähdäksenne, ovatko ne Jumalasta, koska monta väärää profeettaa on lähtenyt maailmaan.” (1. Johanneksen kirje 4:1.) Kuinka osuvat nämä sanat olivatkaan!

Ensimmäisen vuosisadan loppuun mennessä monet niin sanotut kristityt olivat jo hylänneet Jeesuksen ja hänen apostoliensa opetukset. Sen sijaan että apostoliset isät olisivat yrittäneet hillitä luopumuksen tulvavesiä, he antautuivat niiden vietäviksi. He sekoittivat myrkkyä totuuden kirkkaisiin vesiin. Apostoli Johannes sanoi tällaisista ihmisistä: ”Kenelläkään, joka tunkeutuu edelle eikä pysy Kristuksen opetuksessa, ei ole Jumalaa.” (2. Johanneksen kirje 9.) Kaikille vilpittömille Raamatun totuuden etsijöille tämä Jumalan henkeyttämä varoitus oli – ja on edelleen – kristallinkirkas.

[Alaviite]

[Huomioteksti s. 29]

Jotkut apostoliset isät, Klemens mukaan lukien, viittasivat kirjoituksissaan myytteihin, mystisiin käsityksiin ja filosofiaan.

[Kuva s. 28]

Polykarpos oli valmis kuolemaan marttyyrina.

[Lähdemerkintä]

The Granger Collection, New York