Kirje Etelä-Afrikasta

”Miksi ihmeessä kukaan pysähtyy täällä?”

”VAARALLINEN ALUE – RYÖSTÖJÄ JA PROSTITUUTIOTA” varoitetaan kapean tien varressa olevassa kyltissä. Ajamme tiensivuun ja jäämme pölypilveen muiden autojen tavoin odottamaan huomiota herättävän tienvarsimainoksen viereen. Se opastaa jonkin matkan päässä sijaitsevaan luksuslomakeskukseen ja kasinoon. Kalliit autot huristavat ohitse, emmekä voi olla huomaamatta niiden ikkunoista näkyviä kummastuneita katseita, jotka tuntuvat kysyvän: ”Miksi ihmeessä kukaan pysähtyy täällä?”

Nousemme autosta ja liitymme muiden siististi pukeutuneiden ihmisten joukkoon, jotka seisoskelevat mainoksen varjossa. Joukkomme koostuu eri rotuihin ja etnisiin ryhmiin kuuluvista ihmisistä, mikä on edelleen melko epätavallinen näky Etelä-Afrikassa. Olemme tulleet tänne noin sadan kilometrin päähän Johannesburgin luoteispuolelle, koska toivomme pääsevämme kertomaan Raamatun totuuksista täkäläisten kylien asukkaille.

Pidämme tienvarressa lyhyen kokouksen, jossa keskustelemme yhdestä raamatunkohdasta, ja teemme vielä joitakin viime hetken järjestelyjä ennen kuin lähdemme kulkemaan talosta taloon. Esitämme rukouksen ja palaamme autoille. Kaukana tasangon toisella puolella näkyy taloja ja hökkeleitä sikin sokin. Ne näyttävät kääpiömäisen pieniltä platinakaivoksista jääneiden jättiläismäisten jätevuorien rinnalla. Tuntuu ristiriitaiselta ajatella, että maan alla on valtavasti mineraalirikkauksia, vaikka ympärillämme näkyy pelkkää köyhyyttä.

Olemme tulleet tänne vaimoni kanssa ja mukanamme on pariskunta Saksasta. Lähdemme aamusta päivin kulkemaan yhdessä talosta taloon. Kolmannes asukkaista on työttömänä, joten kodit ovat köyhänpuoleisia. Monet ovat hökkeleitä, jotka on tehty huterista puukehikoista ja aaltopellistä, ja kiinnitykseen on käytetty suuria nauloja, joiden aluslaattoina on litistettyjä olutpullon korkkeja.

Lähestyessämme asumusta huudamme tervehdyksen jo portilta, ja usein kotona on nainen. Ne, joille puhumme, kuuntelevat innoissaan sanomaamme, ja meitä kohdellaan kuin kunniavieraita. Peltikattoa paahtava aurinko muuttaa talot päivän mittaan kuumiksi kuin pätsi. Lapset lähetetään usein sisälle hakemaan tuoleja ulos puun alle, ja meidät pyydetään istumaan varjoon.

Perhe kokoontuu yhteen istumaan karkeatekoisille jakkaroille tai ylösalaisin käännetyille sälelaatikoille. Pienetkin lapset kutsutaan paikalle kuuntelemaan, ja he keskeyttävät kotitekoisilla leluilla leikkimisen. Luemme joitakin raamatunkohtia ja pyydämme kouluikäisiä lapsia  lukemaan otteita Raamattuun perustuvista julkaisuistamme. Lähes jokainen tapaamamme ihminen ottaa mielellään kirjallisuuttamme, ja monet pyytävät meitä tulemaan uudelleen.

Puoliltapäivin pysähdymme syömään voileivät ja juomaan jotakin kylmää, ennen kuin lähdemme käymään niiden luona, jotka olemme tavanneet jo aikaisemmilla kerroilla. Ensiksi menemme Malawista muuttaneen Jimmyn luo, joka työskentelee yhdessä täkäläisistä platinakaivoksista. Olemme käyneet Jimmyn luona joidenkin kuukausien ajan. Hän ilahtuu aina nähdessään meidät, ja olemme jo jonkin verran keskustelleet hänen kanssaan Raamatusta. Jimmy on naimisissa paikalliseen tswanaheimoon kuuluvan naisen kanssa, ja heillä on kaksi ihanaa lasta. Jimmy ei ollut kotona käydessämme täällä viime kerralla, joten odotamme malttamattomina hänen tapaamistaan.

Pysäyttäessämme auton Jimmyn vaatimattoman talon kohdalla näemme heti, että jotain on vialla. Hänen tavallisesti moitteettomassa kunnossa oleva puutarhansa on ruokkoamaton, hänen maatilkullaan kasvanut maissi on kuihtunut, ja kanat, jotka ovat onnistuneet nokkimaan laihasta maasta jotain syötävää hengenpitimikseen, ovat poissa. Ovi on lukittu ulkopuolelta raskaalla ketjulla. Naapurista muuan nainen tulee ulos katsomaan, mitä tapahtuu. Kysymme, missä Jimmy mahtaa olla. Nainen kertoo järkyttävän uutisen: Jimmy on kuollut, ja hänen vaimonsa ja lapsensa ovat muuttaneet vaimon sukulaisten luo.

Utelemista pidetään epäkohteliaana, mutta kysymme lisää yksityiskohtia. ”Hän oli sairas, ja sitten hän kuoli”, nainen kertoo. ”Nykyään on paljon sairauksia. Monet kuolevat.” Vaikka naapuri ei mainitsekaan taudin nimeä – sillä sitä ei ole tapana kertoa – tasaisesti kasvava uusien hautojen rivi hautausmaalla todistaa kolkolla tavalla hänen sanansa tosiksi. Juttelemme hänen kanssaan tovin ylösnousemustoivosta, ja lähdemme sitten raskain sydämin kohti seuraavaa paikkaa.

Menemme toiseen kylään ja ajamme viimeisen talorivin luo, joka on korkean kaivosjätteistä syntyneen vuoren vieressä. Kadun päässä käännymme taloon johtavalle ajotielle. Pihalla on kivi, johon on maalattu kirkasvärinen teksti: ”Epäröinti on aikavaras; vitkastelu on sen rikoskumppani.” Tekstin on taiteillut David, * joka kurkistaa ikivanhan kuplavolkkarinsa konepellin takaa. Hän siristelee silmiään laskevan auringon valossa, ja tunnistaessaan meidät hän hymyilee leveästi, niin että hänen etuhampaissaan olevat muodikkaat kultakoristeet välkähtelevät. Hän pyyhkii kätensä ja tulee tervehtimään meitä.

”Hei vain, ystävät!” hän huutaa. ”Missä oikein olette olleet?” On mukavaa nähdä David jälleen. Hän pyytelee anteeksi sitä, ettei voi tänään jutella kanssamme kovin pitkään, sillä viime käyntimme jälkeen hän on saanut töitä ja hänen pitää kohta lähteä kaivokselle. Keskustellessamme vilkkaasti hymy ei hetkeksikään hellitä Davidin kasvoilta. ”Päivä, jona tapasitte minut ensi kerran, muutti elämäni!” hän hihkaisee. ”Totta puhuen en tiedä, missä nyt olisin, jos ette olisi tulleet luokseni.”

Mieliala korkealla lähdemme Davidin luota. Aurinko alkaa kadota taivaanrannan taa, ja suuntaamme automme kotia kohti. Vilkaisemme vielä viimeisen kerran tasankoa, joka häämöttää nyt utuisena auringonvalon välkehtiessä pölyisessä ilmassa. Mieltämme askarruttaa se, miten hyvä uutinen saadaan kerrottua kaikille näille ihmisille. Meitä koskettavat syvästi Jeesuksen sanat: ”Eloa on tosiaan paljon, mutta työntekijöitä on vähän.” (Luukas 10:2.)

[Alaviite]

[Kuvan lähdemerkintä s. 17]

South African Post Office