Synti – mikä on muuttunut?

”AJATUS perisynnistä – se että me kaikki olemme osallisia johonkin kauheaan alkuperäiseen rikkomukseen – ei sovi lainkaan nykyihmisen ajattelutapaan. Mutta eipä siihen sovi yleensäkään käsitys synnistä. – – Sellaiset ihmiset kuin Adolf Hitler ja Josif Stalin ovat saattaneet tehdä syntiä, mutta me muut olemme olosuhteiden uhreja.” (The Wall Street Journal.)

Kuten edellä olevasta lainauksesta käy ilmi, koko synnin käsite näyttää olevan nykyään syvässä kriisissä. Mistä se johtuu? Mikä on muuttunut? Mikä oikein on tämä ajatus synnistä, jota ihmiset nykyaikana niin suuresti vierastavat?

Synnin käsitteeseen liittyy kaksi piirrettä: perisynti ja ihmisen oma syntinen käytös. Ensiksi mainittu on jotain sellaista, mikä meissä kaikissa on, halusimmepa tai emme, kun taas jälkimmäisessä on kyse siitä, mitä teemme tietoisesti. Tarkastellaanpa seuraavaksi lähemmin näitä kumpaakin piirrettä.

Perisynnin tahraamia?

Raamatun mukaan ensimmäisten vanhempiemme moraalinen epäonnistuminen – ensimmäinen synti – on tullut koko ihmiskunnan osaksi. Sen vuoksi me kaikki olemme jo syntyessämme epätäydellisyyden tahraamia. ”Kaikki epävanhurskaus on syntiä”, sanoo Raamattu (1. Johanneksen kirje 5:17).

Monista kirkossakävijöistä ei kuitenkaan ole järkevää eikä edes hyväksyttävää ajatella, että kaikki ihmiset ovat jo syntymästään saakka puutteellisia jonkin vähäisen rikkomuksen vuoksi, johon he eivät ole itse syyllisiä ja johon heillä ei ole mitään osaa eikä arpaa. Teologian professori Edward Oakes sanoo tästä opista, että ihmiset ”joko vaikenevat siitä kiusaantuneena, kieltävät sen jyrkästi tai korkeintaan esittävät ponnettomia korulauseita, joissa sitä ei suoraan kielletä mutta joista käy ilmi, ettei heillä ole mitään käsitystä tuon opin sovittamisesta uskonelämään”.

Ajatusta perisynnistä on vaikea hyväksyä ensinnäkin sen vuoksi, mitä kirkot ovat siitä opettaneet. Esimerkiksi Trenton kirkolliskokouksessa (1545–1563) kirkko tuomitsi jokaisen, joka kielsi vastasyntyneiden tarvitsevan kastetta syntien anteeksi antamiseksi. Teologit selittivät, että jos lapsi kuoli ennen kuin se ehdittiin kastaa, sen puhdistamatta jääneet synnit estivät siltä ikuisesti pääsyn Jumalan luokse taivaaseen. Calvin jopa opetti, että pienokaiset on tuomittu kadotukseen jo äitinsä kohdussa. Lasten luonto on vastenmielinen ja inhottava Jumalalle, hän esitti.

Useimmat ajattelevat vaistomaisesti vastasyntyneiden olevan niin viattomia, että olisi vastoin ihmisluontoa väittää näiden kärsivän perisynnin vuoksi. On helppo ymmärtää, miksi tällaiset kirkon opetukset ovat saaneet ihmiset  vieraantumaan perisyntiä koskevasta opista. Kaikki kirkonmiehetkään eivät pystyneet tuomitsemaan kastamatonta lasta helvetintuleen. Heidän mielestään tällaisen lapsen lopullinen kohtalo oli jonkinlainen teologinen pulma. Perinteisesti katolinen kirkko opetti satojen vuosien ajan, että kastamattomien pikkulasten sielut joutuisivat ”ei-kenenkään-maalle” limbukseen, vaikka tästä käsityksestä ei koskaan tullutkaan kirkon dogmia. *

Usko perisyntiin on heikentynyt myös siksi, että 1800-luvulla filosofit, tiedemiehet ja teologit alkoivat esittää epäilyksiä Raamatun kertomusten historiallisesta todenperäisyydestä. Monien mielestä kertomus Aadamista ja Eevasta on Darwinin evoluutioteorian perusteella luokiteltava myytiksi. Kaiken tämän vuoksi nykyään ajatellaan yleisesti, että Raamattu ei ole mikään jumalallinen ilmoitus vaan kuvastaa vain kirjoittajiensa mielenlaatua ja perinnäisiä käsityksiä.

Miten tämä vaikuttaa perisyntiä koskevaan oppiin? Jos kirkossakävijät saadaan uskomaan, ettei Aadamia ja Eevaa ollut koskaan olemassa, etteivät he olleet todellisia ihmisiä, niin johdonmukainen päätelmä on selvästikin, ettei mitään ensimmäistä syntiä koskaan tehtykään. Niistäkin, jotka ovat halukkaita myöntämään, että pohjimmiltaan ihmiskunta on epäonnistunut, ajatus perisynnistä ei ole juuri muuta kuin yksi selitys ihmisen epätäydelliselle luonnolle.

Mutta vaikka ensimmäistä syntiä ei koskaan olisi ollutkaan, niin entäpä jokaisen omat synnit? Eivätkö nekin ole rikkomus Jumalaa vastaan?

Todella syntiä?

Ihmisen omista synneistä puhuttaessa monille tulee mieleen kymmenen käskyä – muun muassa murhaa, uskottomuutta, himoitsemista, esiaviollista seksiä ja varastamista koskevat kiellot. Kirkkojen perinteinen opetus oli, että jokainen, joka kuoli katumatta tällaisia syntejä, joutui ikiajoiksi kärsimään helvetintuleen. *

Jotta ihminen välttyisi tällaiselta kohtalolta, katolinen kirkko vaatii häntä ripittäytymään papille, jolla on kirkon mukaan valta antaa synninpäästö. Useimpien katolilaisten mielestä ripittäytyminen, synninpäästö ja katumus kuuluvat kuitenkin menneisyyteen. Esimerkiksi eräs tuore tutkimus paljastaa, että yli 60 prosenttia Italian katolilaisista ei käy enää ripittäytymässä.

On selvää, että kirkkojen selityksen mukainen perinteinen käsitys synnistä ja siitä koituvista seurauksista ei ole auttanut ihmisiä  pääsemään eroon synnin tekemisestä. Monet kirkossakävijät eivät enää usko kaiken sen, mikä ennen luokiteltiin synniksi, olevan väärin. Jotkut eivät muun muassa ymmärrä, mitä vahinkoa voisi olla siitä, että kaksi aikuista on yhteisestä suostumuksesta sukupuolisuhteissa keskenään loukkaamatta kolmatta osapuolta.

Tällaisen ajattelun taustalla saattaa olla se, että syvällä sisimmässään ihmiset eivät ole vakuuttuneita siitä, mitä heille on opetettu synnistä. Monista onkin vaikea uskoa, että rakastava Jumala kiduttaisi synnintekijöitä ikuisesti tulisessa helvetissä. Kenties tällaiset epäilykset selittävät ainakin osaksi sen, miksi ”synti” näyttää menettäneen suuren osan uskottavuudestaan. Synnintunnon menettämiseen ovat tosin vaikuttaneet muutkin seikat.

Perinteisten arvojen hylkääminen

Viime vuosisatojen tapahtumat ovat muuttaneet suuresti yhteiskuntaa ja ihmisten ajattelutapaa. Kaksi maailmansotaa, lukemattomat pienemmät sodat ja useat kansanmurhat ovat saaneet monet kyseenalaistamaan perinteiset arvot. He pohtivat, onko tänä teknisen edistyksen aikakautena todella järkevää noudattaa satoja vuosia sitten laadittuja normeja, jotka eivät ole millään tavoin nykyajan realiteettien mukaisia. Tähän kysymykseen vastaavat kielteisesti monet rationalistit samoin kuin moralistit. He uskovat, että yhteiskunnan on vapauduttava joistakin moraalisista kahleista ja taikauskoisista käsityksistä ja pyrittävä koulutuksen avulla saavuttamaan valtavat mahdollisuutensa.

Tällaisesta ajattelusta on ollut seurauksena äärimmäinen maallistuminen. Monissa Euroopan maissa vain harva käy kirkossa. Yhä useammat eivät usko oikein mihinkään, ja monet suhtautuvat avoimen vihamielisesti kirkkojen opinkappaleisiin, joita he pitävät typerinä ja naurettavina. He järkeilevät, että jos ihminen on vain ympäristönsä muovaama ja seurausta luonnonvalinnasta, ei ole mitään järkeä puhua hänen syyllistymisestään johonkin moraaliseen rikkomukseen.

Moraaliarvojen yleinen höltyminen länsimaissa 1900-luvulla johti muun muassa niin sanottuun seksuaaliseen vallankumoukseen. Opiskelijamellakat, vastakulttuuriliikkeet ja ehkäisyvälineiden yleistyminen vaikuttivat kaikki osaltaan perinteisten sopivaisuuskäsitysten hylkäämiseen. Pian Raamatun arvot käännettiin ylösalaisin. Uusi sukupolvi omaksui uuden moraalin ja uuden suhtautumistavan syntiin. Eräs  kirjoittaja sanoo, että siitä lähtien ”ainoa laki oli rakkauden laki” – mikä ilmeni todellisuudessa siinä, että vapaa seksi hyväksyttiin laajalti.

Hyvään oloon tähtäävä uskonnollinen kulttuuri

Kommentoidessaan Yhdysvaltojen tilannetta Newsweek-lehti totesi suoraan: ”Monista papeista, jotka kilpailevat ostajan markkinoilla, tuntuu, ettei heillä ole varaa vieraannuttaa ketään.” He pelkäävät, että jos he esittävät kuulijoilleen suuria moraalisia vaatimuksia, he menettävät nämä seurakuntalaisensa. Ihmiset eivät halua kuulla, että heidän tulisi kehittää nöyryyttä, itsekuria ja siveyttä tai että heidän tulisi kuunnella omantuntonsa soimauksia ja katua syntejään. Niinpä monien kirkkojen omaksuma sanoma on Chicago Sun-Times -lehden mukaan ”terapeuttinen, hyötymoraalia korostava, jopa narsistisen minäkeskeinen kristillinen sanoma – – [jossa] evankeliumi jää taka-alalle”.

Tällaisesta ajattelusta on seurauksena uskonnollinen kulttuuri, joka määrittelee Jumalan omien ehtojensa mukaan. Kirkot eivät keskity Jumalaan ja siihen, mitä hän odottaa meiltä, vaan ihmiseen ja siihen, mikä kohentaa hänen itsetuntoaan. Tavoitteena on tyydyttää yksinomaan seurakunnan tarpeet. Tuloksena on, että uskonnosta häviää oppijärjestelmä. ”Mikä täyttää sen keskelle jäävän aukon, jossa olivat ennen kristilliset moraalisäännöt?” kysyy The Wall Street Journal. ”Ylenpalttisen myötätunnon etiikka, jossa se, että ’on mukava ihminen’, on oikeutuksena kaikelle.”

Kaikki tämä on johtanut sellaiseen asenteeseen, että mikä tahansa uskonto, joka saa tuntemaan olon hyväksi, kelpaa. The Wall Street Journal huomauttaa, että jokainen, joka ajattelee näin, ”voi hyväksyä minkä tahansa uskonnon, kunhan se ei vain sisällä mitään todellisia moraalisia vaatimuksia – kunhan se lohduttaa muttei tuomitse”. Kirkot puolestaan ovat valmiita ottamaan ihmiset vastaan ”juuri sellaisina kuin he ovat” vaatimatta mitään heidän moraaliltaan.

Edellä esitetty saattaa palauttaa Raamatun lukijoiden mieleen profetian, jonka apostoli Paavali merkitsi muistiin ensimmäisellä vuosisadalla. Hän sanoi: ”Tulee olemaan ajanjakso, jolloin he eivät kestä terveellistä opetusta, vaan omien halujensa mukaan haalivat itselleen opettajia kutkuttamaan heidän korviaan, ja he kääntävät korvansa pois totuudesta.” (2. Timoteukselle 4:3, 4.)

Uskonnolliset johtajat tekevät seurakuntalaisilleen suuren karhunpalveluksen, kun he puolustelevat syntiä, kieltävät sen olemassaolon ja ”kutkuttavat” seurakuntalaistensa korvia kertomalla heille ennemmin sen, mitä he haluavat kuulla, kuin sen, mitä Raamattu sanoo. Tällainen sanoma on väärä ja vaarallinen. Se on irvikuva yhdestä kristillisyyden perusopetuksista. Synti ja anteeksianto ovat keskeisellä sijalla sitä hyvää uutista, jota Jeesus ja hänen apostolinsa opettivat. Saadaksesi selville, miksi on näin, kannustamme sinua jatkamaan lukemista.

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 7]

Hyvän olon tuottamiseen keskittyvä uskonnollinen kulttuuri kantaa huonoa hedelmää.

[Tekstiruutu s. 6]

Syntiäkö? ”Olemme päässeet siitä eroon”

▪ ”Juuri tämä on nykyään yksi kirkon suurimmista vaikeuksista. Emme enää pidä itseämme anteeksiantoa tarvitsevina ’syntisinä’. Ehkä synti oli ennen ongelma, mutta nyt olemme päässeet siitä eroon. Niinpä vaikka kirkolla on ratkaisu synnin ongelmaan, useimpien amerikkalaisten silmissä se ei edes ole ongelma – ei ainakaan mikään vakava ongelma.” (Uskonnosta kirjoittava John A. Studebaker jr.)

▪ ”Yleensä sanotaan: ’Moraalin suhteen minulla on korkeita itseeni ja toisiin kohdistuvia odotuksia, mutta ihmisiähän me kaikki vain olemme, joten kohtuullinen osumatarkkuus riittää.’ Tyydymme eräänlaiseen moraalin keskiluokkaiseen keskitasoon ja uskomme, että meillä menee hyvin. Leikkaamme nurmikon. Emme pysäköi virheellisesti. Mutta suuremmista syntiä koskevista kysymyksistä emme piittaa.” (Albert Mohler, etelävaltioiden baptistien pappisseminaarin johtaja Yhdysvalloissa.)

▪ ”Kulttuurissa mässäillään sillä, mitä ennen hävettiin [kuten niin sanottuja seitsemää kuolemansyntiä]: vanhemmat kannustavat ylpeyteen pitäen sitä välttämättömänä itsetunnolle; ryhmä – – ranskalaisia keittiömestareita on anonut Vatikaanilta, ettei gurmeeruokien nauttimista enää leimattaisi kohtuuttomuuden synniksi. Viihdekulttuuria pyörittää kateus. Ahneus on mainoskeino; viha on oikeutettua loukatuksi tulleille. Useimpina päivinä olisin valmis vaikka mihin voidakseni laiskotella.” (Nancy Gibbs Time-lehden artikkelissa.)

[Kuva s. 5]

Nykyään monet pitävät kertomusta Aadamista ja Eevasta myyttinä.