Totuus synnistä

VOISIKO sairas mies kuumemittarin rikkomalla todistaa, ettei hänellä ole kuumetta? Ei tietenkään! Samoin ei sekään, että monet hylkäävät Jumalan käsityksen synnistä, merkitse sitä, ettei syntiä ole olemassa. Jumalan sanalla Raamatulla on paljon sanottavaa tästä aiheesta. Mitä se tarkkaan sanoen opettaa synnistä?

Kaikki ovat vajavaisia

Parituhatta vuotta sitten apostoli Paavali ilmaisi turhautumisensa sanomalla: ”Sitä hyvää, mitä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, sitä minä harjoitan.” (Roomalaisille 7:19.) Jos olemme rehellisiä, meidän on myönnettävä, että oma tilanteemme on samanlainen. Ehkä haluaisimme elää kymmenen käskyn tai jonkin muun käyttäytymisnormiston mukaan, mutta halusimmepa tai emme, me kaikki olemme vajavaisia. Emme tosin tahallamme päätä rikkoa jotakin normia; olemme vain heikkoja. Mistä tämä johtuu? Paavali itse vastaa: ”Jos siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sitä en saa aikaan enää minä, vaan minussa asuva synti.” (Roomalaisille 7:20.)

Samoin kuin Paavalia kaikkia ihmisiä vaivaavat synnynnäiset heikkoudet, mikä todistaa, että he ovat perineet synnin ja epätäydellisyyden. ”Kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat Jumalan kunniaa vailla”, Paavali sanoi. Mikä on syynä tähän tilaan? Paavali jatkaa: ”Yhden ihmisen [Aadamin] kautta synti tuli maailmaan ja synnin kautta kuolema, ja näin kuolema levisi kaikkiin ihmisiin, koska he kaikki olivat syntiä tehneet.” (Roomalaisille 3:23; 5:12.)

Monet hylkäävät ajatuksen siitä, että ensimmäisten vanhempiemme tekemä rikkomus vieraannutti meidät Jumalasta ja sai meidät menettämään alkuperäisen täydellisyyden. Juuri näin Raamattu kuitenkin opettaa. Jeesus viittasi 1. Mooseksen kirjan ensimmäisiin lukuihin arvovaltaisena lähteenä ja osoitti näin uskovansa kertomukseen Aadamista ja Eevasta (1. Mooseksen kirja 1:27; 2:24; 5:2; Matteus 19:1–5).

Yksi Raamatun sanoman perusopetuksista on, että Jeesus tuli maan päälle lunastamaan kaikki häneen uskovat ihmiset heidän syntisestä tilastaan (Johannes 3:16). Tuleva elämämme riippuu siitä, että hyväksymme järjestelyn, jonka Jehova on tehnyt pelastaakseen arvostusta ilmaisevat ihmiset tukalasta tilanteesta, jolle he eivät mahda mitään. Mutta jollei meillä ole selvää käsitystä siitä, mitä synti on Jumalan näkökulmasta, emme osaa arvostaa tätä hänen tekemäänsä järjestelyä meidän pelastamiseksemme.

Jeesuksen uhri – miksi sitä tarvittiin?

Jehova tarjosi ensimmäiselle ihmiselle mahdollisuutta elää ikuisesti. Aadam menettäisi tuon suurenmoisen odotteen vain siinä tapauksessa, että hän kapinoisi Jumalaa vastaan. Aadam kapinoikin, ja hänestä tuli synnintekijä. (1. Mooseksen kirja 2:15–17; 3:6.) Aadam toimi Jumalan tahdon vastaisella tavalla, menetti täydellisyyden ja turmeli suhteensa Jumalaan. Kun hän teki syntiä rikkomalla Jumalan lakia, hän alkoi vanheta ja lopulta kuoli. Valitettavasti kaikkien Aadamin jälkeläisten tavoin myös me olemme syntyneet syntisinä, ja sen vuoksi meidän on kuoltava. Miksi on näin?

Varsin yksinkertaisesta syystä. Epätäydelliset vanhemmat eivät voi saada täydellisiä lapsia. Kaikki Aadamin jälkeläiset ovat olleet syntymästään lähtien syntisiä, ja kuten apostoli Paavali toteaa, ”synnin palkka on kuolema” (Roomalaisille 6:23). Jakeen loppuosa antaa meille kuitenkin toivoa, kun siinä sanotaan: ”Mutta Jumalan lahja on ikuinen elämä Kristuksen Jeesuksen, meidän Herramme, välityksellä.” Toisin sanoen Jeesuksen uhrikuoleman välityksellä tottelevainen, arvostusta tunteva ihmiskunta on mahdollista puhdistaa Aadamin synnin seurauksista *  (Matteus 20:28; 1. Pietarin kirje 1:18, 19). Millaisia tunteita tämän tulisi herättää sinussa?

Kristuksen rakkaus ”pakottaa meitä”

Jumala henkeytti apostoli Paavalin vastaamaan edellä esitettyyn kysymykseen, ja Paavali kirjoitti: ”Se rakkaus, joka Kristuksella on, pakottaa meitä, koska olemme päätelleet näin, että yksi kuoli kaikkien puolesta; – – ja hän kuoli kaikkien puolesta, jotta ne, jotka elävät, eivät eläisi enää itselleen, vaan hänelle, joka kuoli heidän puolestaan ja joka herätettiin.” (2. Korinttilaisille 5:14, 15.) Jos joku ymmärtää Jeesuksen uhrin voivan vapauttaa hänet synnin seurauksista ja haluaa osoittaa kiitollisuutensa tuota järjestelyä kohtaan, hänen tulee pyrkiä elämään sen mukaan, miten Jumala haluaa hänen elävän. Tähän sisältyy se, että hankkii tietoa siitä, mitä Jumala odottaa meiltä, valmentaa omaatuntoaan Raamatun normien mukaiseksi ja elää sitten sopusoinnussa niiden kanssa. (Johannes 17:3, 17.)

Synti vahingoittaa suhdettamme Jehova Jumalaan. Kuningas Daavid epäilemättä häpesi suuresti tajutessaan, miten vakavaa syntiä hän oli tehnyt syyllistyessään aviorikokseen Batseban kanssa ja murhatessaan tämän aviomiehen. Eniten Daavidia kuitenkin huolestutti – aivan aiheellisesti – se, että hänen syntinsä olivat loukanneet Jumalaa. Katumuksen vallassa hän tunnusti Jehovalle: ”Sinua, yksin sinua vastaan olen tehnyt syntiä, ja mikä on silmissäsi pahaa, sitä olen tehnyt.” (Psalmit 51:4.) Kun Joosefia houkuteltiin aviorikokseen, hänen omatuntonsa sai hänet kysymään: ”Miten minä – – voisin syyllistyä niin suureen pahuuteen ja tehdä todellisuudessa syntiä Jumalaa vastaan?” (1. Mooseksen kirja 39:9.)

Synnissä ei siis ole kyse vain siitä, että meistä tuntuu kurjalta, koska olemme ehkä menettäneet kasvomme. Ei ole kyse vain siitä, että joutuu kestämään yleisen mielipiteen tai vastaamaan teoistaan yhteiskunnalle, kun ei ehkä ole pitänyt kiinni jostain ihanteesta. Muun muassa seksiä, rehellisyyttä, kunnioitusta ja uskonnon harjoittamista koskevien Jumalan lakien rikkominen vahingoittaa henkilökohtaista suhdettamme häneen. Jos harjoitamme tahallamme  syntiä, teemme itsestämme Jumalan vihollisia. Tätä tosiasiaa on mietittävä vakavasti. (1. Johanneksen kirje 3:4, 8.)

Mitä siis on tapahtunut synnille? Tosiasiassa sille ei ole tapahtunut mitään. Siitä on vain alettu käyttää eri nimityksiä siinä toivossa, ettei se vaikuttaisi niin vakavalta kuin se todellisuudessa on. Monet ovat joko turruttaneet omantuntonsa tai jättäneet kuuntelematta sitä. Kaikkien niiden, jotka haluavat saada osakseen Jumalan suosion, täytyy vastustaa tällaista taipumusta. Kuten olemme nähneet, synnin palkka ei ole ainoastaan loukattu itsetunto tai häpeä vaan kuolema. Synnissä on kysymys elämästä ja kuolemasta.

Hyvä uutinen on se, että jos kadumme aidosti syntejämme ja hylkäämme ne, meidän on mahdollista saada ne anteeksi Jeesuksen lunastusuhrin tuoman sovituksen kautta. ”Onnellisia ovat ne, joiden laittomat teot on annettu anteeksi ja joiden synnit on peitetty”, kirjoitti Paavali. ”Onnellinen on se mies, jonka syntiä Jehova ei missään tapauksessa ota lukuun.” (Roomalaisille 4:7, 8.)

[Alaviite]

[Tekstiruutu/Kuva s. 10]

Teologinen täyskäännös

Suurimmalle osalle katolista kirkkokansaa käsitys limbuksesta on aina ollut jokseenkin hämärä. Viime vuosikymmeninä se on vähitellen häipynyt tyystin – koko uskomusta ei enää esiinny katekismuksissa. Vuonna 2007 katolinen kirkko allekirjoitti virallisesti limbuksen ”kuolintodistuksen”, kun se mainitsi eräässä asiakirjassa ”teologisista ja liturgisista syistä toivovansa, että lapset, jotka kuolevat ennen kuin heidät kastetaan, voitaisiin pelastaa ja saattaa ikuiseen autuuteen”. (Kansainvälinen teologinen komissio.)

Mikä on ollut sysäyksenä tälle asennemuutokselle, tälle teologiselle täyskäännökselle? Pohjimmiltaan kirkko pystyi näin vapautumaan siitä, mitä ranskalainen kolumnisti Henri Tincq sanoi ”raskaaksi perinnöksi, jota manipuloiva katolinen kirkko puolusti keskiajalta 1900-luvulle saakka, kun se limbuksella pelotellen yllytti vanhempia kastattamaan lapsensa mahdollisimman nopeasti”. Mutta kun käsitys limbuksesta kumottiin, heräsi muita kysymyksiä.

Perinne vai Raamattu? Historian mukaan usko limbukseen oli seurausta 1100-luvulla käydyistä kiirastulta koskevista teologisista kiistoista. Katolinen kirkko opetti, että sielu jää eloon kuoleman jälkeen, joten sen täytyi keksiä paikka niiden lasten sieluille, joita ei ollut kastettu ja jotka eivät siksi voineet mennä taivaaseen – mutta eivät toisaalta voineet joutua helvettiinkään. Näin syntyi ajatus limbuksesta.

Raamattu ei kuitenkaan opeta, että sielu jäisi eloon kuoleman jälkeen. Sitä vastoin se sanoo selvästi, että ihmissielut, jotka tekevät syntiä, eivät suinkaan ole kuolemattomia vaan ne voidaan ”tuhota” ja ne ”kuolevat” (Apostolien teot 3:23; Hesekiel 18:4). Koska sielu siis on kuolevainen, limbuksen kaltaista paikkaa ei voi olla olemassa. Lisäksi Raamatussa sanotaan, että kuolema on uneen verrattava tiedottomuuden tila (Saarnaaja 9:5, 10; Johannes 11:11–14).

Raamatun mukaan Jumala pitää kristittyjen vanhempien pieniä lapsia pyhinä (1. Korinttilaisille 7:14). Tämä ei pitäisi paikkaansa, jos pienokaiset olisi kastettava, jotta he pelastuisivat.

Limbusta koskeva opetus itse asiassa loukkasi Jumalaa, kun se antoi hänestä sellaisen kuvan, että hän on julma tyranni, joka rankaisee viattomia, eikä suinkaan oikeudenmukainen ja rakastava Isä, jollainen hän todellisuudessa on (5. Mooseksen kirja 32:4; Matteus 5:45; 1. Johanneksen kirje 4:8). Ei siksi ihme, että vilpittömistä kristityistä tämä epäraamatullinen opetus on ollut aina ristiriidassa terveen järjen kanssa.

[Kuvat s. 9]

Kun elämme Jumalan sanan mukaisesti, meillä on hyvä suhde Jumalaan ja ihmisiin.