Raamattu voi muuttaa elämän

MIKÄ sai entisen kapinallisjoukkojen sotilaan ja varkaan muuttamaan elämäntapansa? Miksi kamppailulajin mestari muutti tavoitteitaan? Miten eräs isä palkittiin, kun hän ei luopunut toivosta poikansa suhteen? Saat vastaukset lukiessasi seuraavat kertomukset.

”Synkästä menneisyydestäni huolimatta olen nyt onnellinen.” (GARRY P. AMBROCIO)

IKÄ: 47

KOTIMAA: FILIPPIINIT

TAUSTA: KAPINALLISJOUKKOJEN SOTILAS

AIEMMAT ELÄMÄNVAIHEENI: Kasvoin pienessä Vintarin kaupungissa. Se sijaitsi laajalla laaksotasangolla, missä ilma oli raikasta ja meitä ympäröivät vihreät vuoret ja puhtaat joet. Puitteet olivat rauhalliset, mutta elämä oli vaikeaa. Meiltä varastettiin karjaa ja kotiimme murtauduttiin.

Teini-ikäisenä join paljon alkoholia ystävieni kanssa, poltin tupakkaa ja varastelin saadakseni rahaa paheisiini. Minä jopa varastin koruja omalta isoäidiltäni. Koska armeija epäili minun kuuluvan kapinallisryhmään nimeltä Uusi kansanarmeija, minut hakattiin monesti pahoin. Tämän vuoksi päätin liittyä kapinallisten riveihin. Viisi vuotta elin vuorilla heidän kanssaan. Elämä oli kovaa. Olimme liikkeellä jatkuvasti, koska pakenimme armeijaa. Lopulta sain tarpeekseni vuorilla piileskelystä ja antauduin Ilocos Norten kuvernöörille. Hän kohteli minua hyvin ja jopa auttoi minua löytämään kunnon työpaikan. Vanhat pahat tapani olivat kuitenkin tallella: ryöstelin edelleen taloja ja uhkailin ihmisiä.

RAAMATTU MUUTTI ELÄMÄNI: Työpaikallani oli eräs Loida-niminen nainen, joka oli Jehovan todistaja. Hänen kauttaan tapasin Jovencion, joka alkoi tutkia kanssani Raamattua. Vanha elämäntapani piti minua silti tiukasti otteessaan. Aina ennen kuin Jovencio tuli tutkimaan kanssani poltin tupakkaa. Harrastin myös yhä hämäriä puuhia. Lopulta poliisi sai minut kiinni lain rikkomisesta, ja jouduin vankilaan 11 kuukaudeksi. Tuona aikana rukoilin Jehovaa ja anoin hänen apuaan. Pyysin, että hän antaisi minulle anteeksi ja että hänen pyhä henkensä opastaisi ja vahvistaisi minua.

Aikanaan eräs Jehovan todistaja vieraili luonani vankilassa ja toi minulle Raamatun. Luin sen ja opin, että Jehova on armollinen, rakastava ja anteeksiantavainen. Ymmärsin, että Jehova oli ollut armollinen minua kohtaan ja oli antanut minulle tilaisuuden oppia tuntemaan hänet. Pyysin häneltä voimaa päästä eroon huonoista tavoistani.  Sananlaskujen 27:11:n sanat vaikuttivat minuun voimakkaasti. Minusta tuntui kuin Jehova olisi puhunut suoraan minulle. Tuo jae kuuluu: ”Ole viisas, poikani, ja ilahduta sydämeni, niin että voin antaa vastauksen pilkkaajalleni.”

Päästyäni vankilasta aloin taas tutkia Raamattua todistajien kanssa, ja ryhdyin käymään heidän kokouksissaan ja soveltamaan Raamatun periaatteita elämääni. Viimein pystyin Jehovan avulla irtautumaan paheistani. Sitten vihin elämäni Jehova Jumalalle.

SAAMANI HYÖTY: Synkästä menneisyydestäni huolimatta olen nyt onnellinen. Vaikka olin epäpuhtaiden tapojen orja, minusta on tullut kuin uusi ihminen (Kolossalaisille 3:9, 10). Nykyään minulla on kunnia kuulua Jehovan puhtaaseen kansaan ja auttaa toisia tuntemaan Kaikkivaltias Jumala, Jehova.

”Halusin edustaa Brasiliaa.” (JULIANA APARECIDA SANTANA ESCUDEIRO)

IKÄ: 31

KOTIMAA: BRASILIA

TAUSTA: KAMPPAILULAJIEN MESTARI

AIEMMAT ELÄMÄNVAIHEENI: Olen kotoisin Londrinasta. Vaikka suurin osa tuon alueen asukkaista oli köyhiä, seutu oli puhdasta ja kaunista. Kun olin kymmenvuotias, isoveljeni ehdotti, että alkaisin hänen tavallaan harrastaa kamppailulajia nimeltä taekwondo, joka tarkoittaa ’jalan ja käden tietä’. Isä ei ollut innostunut uudesta harrastuksestani mutta antoi lopulta periksi.

Harjoittelin ahkerasti, ja voitin monia taekwondomestaruuksia Paranan osavaltiossa. Myöhemmin voitin valtakunnallisia kilpailuja, ja vuonna 1993 minusta tuli Brasilian mestari. Halusin kilpailla kansainvälisissä kisoissa. Perheeni oli kuitenkin köyhä, eikä sillä ollut varaa lähettää minua ulkomaille.

Toivoin, että taekwondosta tulisi olympialaji, ja lopulta niin kävikin. Halusin edustaa Brasiliaa olympialaisissa, joten harjoittelin ahkerasti. Sain myös sponsorin, joten pääsin kilpailemaan Ranskaan, Vietnamiin, Etelä-Koreaan, Japaniin ja South American -kisoihin. Seuraava tavoitteeni oli osallistua Pan American -kisoihin, ja hyvien suoritusteni ansiosta minut valittiin niiden kolmen joukkoon, joiden oli määrä ottaa osaa tuohon kilpailuun Dominikaanisessa tasavallassa Santo Domingossa vuonna 2003.

RAAMATTU MUUTTI ELÄMÄNI: Vuonna 2001 poikaystäväni ja minä tapasimme Jehovan todistajia, ja he alkoivat tutkia kanssamme Raamattua. Aluksi en ollut kovin innostunut. Olin aina liian väsynyt pystyäkseni keskittymään, ja usein torkahdin kesken tutkistelun. Kaikesta huolimatta oppimani asiat koskettivat sydäntäni – se kävi täysin selväksi seuraavassa isossa kilpailussani.

Koska minut oli valittu Pan American -kisajoukkueeseen, taekwondon valmentajani halusivat minun osallistuvan alkukilpailuihin. Kun tuli minun vuoroni kamppailla, seisoin matolla liikkumattomana – olin kokonaan  kadottanut motivaationi. Yhtäkkiä minulle valkeni, että kristityn ei pitäisi taistella toisia vastaan, ei edes urheilun nimissä! Mieleeni tuli Raamatun käsky ”rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (Matteus 19:19). Käännyin ympäri ja kävelin tieheni hetkeäkään epäröimättä. Ihmiset tuijottivat minua epäuskoisina.

Kun pääsin kotiin, istuin alas pohtimaan, mitä tekisin elämälläni. Otin käteeni todistajien julkaiseman kirjasen, jossa kerrotaan, mitä Jumala odottaa meiltä. Siinä viitattiin psalmiin 11:5, jossa Jehovasta sanotaan: ”Jokaista, joka rakastaa väkivaltaa, Hänen sielunsa totisesti vihaa.” Nuo psalmistan sanat tekivät tehtävänsä, ja päätin lopettaa taekwondon.

Valmentajani eivät ilahtuneet. He yrittivät saada minut muuttamaan mieleni sanomalla, että olin lajissani maan paras ja pääsisin pian olympialaisiin. Mutta olin tehnyt päätökseni.

Tässä vaiheessa poikaystäväni ja minä olimme menneet naimisiin. Hän osallistui jo julkiseen saarnaamistyöhön todistajien kanssa. Hän tuli aina kotiin hyvin iloisena ja kertoi minulle ihmisten kanssa käymistään keskusteluista. Tiesin, että jos haluaisin osallistua tuohon samaan työhön, minun pitäisi tehdä muutoksia elämässäni. Jätin entisen uskontoni, ja lopulta olin pätevä siihen, että minut kastettiin todistajaksi.

SAAMANI HYÖTY: Olemme mieheni kanssa onnellisia ja yksimielisiä, koska pyrimme noudattamaan Raamatun periaatteita avioliitossamme. Tuen häntä mielelläni, kun hän omalta osaltaan huolehtii seurakunnasta, johon kuulumme. Olisin voinut taistella kultamitalin puolesta ja tulla kuuluisaksi. Mutta mielestäni mikään, mitä tämä epäoikeudenmukainen maailma tarjoaa, ei vedä vertoja sille, että saa palvella Jehova Jumalaa.

”Isä ei koskaan luopunut toivosta minun suhteeni.” (INGO ZIMMERMANN)

IKÄ: 44

KOTIMAA: SAKSA

TAUSTA: JÄRJESTYKSENVALVOJA TANSSIKLUBILLA

AIEMMAT ELÄMÄNVAIHEENI: Synnyin uskonnollisesti jakautuneeseen huonekuntaan Gelsenkirchenin hiilikaivoskaupungissa. Isä oli Jehovan todistaja, mutta äiti vastusti hänen yrityksiään kasvattaa minut, veljeni ja kaksi sisartani uskonnollisten näkemystensä mukaan. Isä ajoi työkseen rekkaa, ja teki kymmentuntisia tai vieläkin pidempiä päiviä. Usein hän aloitti työt kahden kolmen aikaan aamulla. Silti hän huolehti aina hengellisestä valmennuksestamme. En kuitenkaan antanut arvoa hänen ponnisteluilleen.

Kun olin viidentoista, sain tarpeekseni uskonnollisista kokouksista, joihin isä halusi minun osallistuvan, ja kapinoin. Vuotta myöhemmin liityin nyrkkeilyseuraan. Seuraavan kahden vuoden aikana käyttäydyin tavalla, josta isä sai paljon harmaita hiuksia. Täytettyäni 18 muutin pois kotoa.

Urheilu oli intohimoni, ja harjoittelin jopa  kuusi kertaa viikossa – ensin nyrkkeilyä ja sitten painonnostoa. Viikonloppuisin minä ja ystäväni vietimme paljon aikaa tanssiklubeilla. Kerran jouduin tappeluun erään häijynnäköisen asiakkaan kanssa mutta voitin hänet kevyesti. Klubin omistaja huomasi tämän ja tarjosi minulle siltä seisomalta työtä järjestyksenvalvojana. Palkka oli hyvä, joten otin työn vastaan.

Joka viikonloppu seisoin klubin sisäänkäynnin luona ja päätin, ketkä pääsivät sisään ja ketkä eivät. Klubiin saattoi ahtautua jopa tuhat ihmistä, joten minulla riitti töitä. Tappelut olivat tavanomaisia. Minua uhkailtiin aseilla ja rikkinäisillä pulloilla. Jotkut niistä, joita en ollut päästänyt sisään tai jotka olin heittänyt ulos, odottivat ulkona kostaakseen minulle. Olin 20-vuotias ja kuvittelin olevani voittamaton. Todellisuudessa minulla ei ollut hillikkeitä – olin aggressiivinen, ylpeä, kunnianhimoinen ja itsepäinen.

RAAMATTU MUUTTI ELÄMÄNI: Isä ei koskaan luopunut toivosta minun suhteeni. Hän järjesti niin, että minulle lähetettiin säännöllisesti Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet. * Niitä kasautui asuntooni, mutta ne jäivät lukematta. Sitten eräänä päivänä päätin vilkaista muutamaa lehteä. Luin kirjoituksia, joissa sanottiin, että nykyiset poliittiset, taloudelliset ja uskonnolliset järjestelmät loppuisivat, ja se sai minut soittamaan sisarelleni. Hän ja hänen miehensä olivat Jehovan todistajia. He tarjoutuivat tutkimaan Raamattua kanssani, ja minä suostuin.

Galatalaiskirjeen 6:7:ssä esitetty periaate sai minut tekemään muutoksia elämässäni. Tiesin kokemuksesta, että kaikki mitä teen, sanon tai päätän tänään, vaikuttaa elämääni huomenna. Lisäksi minua rohkaisi Jesajan 1:18:n kutsu: ” ’Tulkaahan ja oikaiskaamme asiat välillämme’, sanoo Jehova. ’Vaikka teidän syntinne osoittautuisivat helakanpunaisiksi, ne tehdään valkoisiksi niin kuin lumi.’ ” Tutkistelun alusta asti tämä raamatunkohta auttoi minua torjumaan arvottomuuden tunteet ja sellaiset ajatukset, ettei minulla olisi mitään mahdollisuutta palata Jehovan luo.

Puolessa vuodessa tein valtavia muutoksia elämässäni, mutta en taistelutta. Minun piti hylätä se turmeltunut ympäristö ja väkivaltainen seura, johon olin ajautunut. Niinpä aloin kertoa ystävilleni, että tutkin Raamattua, ja puhuin heille oppimistani asioista. He alkoivat vältellä minua ja kutsua minua papiksi. Sisareni avulla löysin uuden, soveliaamman työpaikan.

Aloin lisäksi käydä kokouksissa samalla valtakunnansalilla kuin sisareni ja hänen miehensä, vaikka sinne oli matkaa 30 kilometriä. Kotiani lähempänä oli toinen valtakunnansali, mutta minua hermostutti tavata ihmisiä, jotka olivat tunteneet minut ollessani lapsi. Minua myös pelotti lähteä saarnaamaan talosta taloon asuinalueellani. Mitä jos tapaisin jonkun, jonka olin vastikään heittänyt ulos klubilta tai jolle olin antanut huumeita? Kuntoillessani olin kuitenkin oppinut, että juuri ne harjoitukset, jotka ovat kaikkein vaikeimpia, ovat kaikkein tärkeimpiä. Niinpä kun pätevöidyin lähtemään palvelukseen, saarnasin niin paljon kuin mahdollista.

Voitettavanani oli toinenkin haaste: en pitänyt lukemisesta enkä tutkimisesta. Mutta tiesin, että jos halusin kasvattaa vahvan uskon, minun pitäisi pakottaa itseni tutkimaan Raamatun syvällisiä totuuksia. Tilanne oli sama kuin painonnostossa: jos haluaa saada voimaa, on tehtävä työtä sen hyväksi.

SAAMANI HYÖTY: Olen elossa! Minun on edelleen pidettävä heikkouteni aisoissa, etteivät ne saa minusta yliotetta. Silti nautin nyt onnellisesta perhe-elämästä vaimoni kanssa, jolla on kaunis kristillinen persoonallisuus. Jehovan todistajien keskuudesta olen löytänyt aitoja ystäviä, joihin voin luottaa täysin. Isäni kuoli viisi vuotta sitten, mutta sitä ennen hän ehti iloita siitä, että sai poikansa takaisin.

[Alaviite]