Jäljittele heidän uskoaan

Hän kesti pettymyksistä huolimatta

SILON asukkaiden suru oli lähes käsin kosketeltavaa. Koko kaupunki oli hukkua kyyneliin. Kuinka monesta talosta kantautuikaan naisten ja lasten itkua, kun he surivat isiä, aviomiehiä, poikia ja veljiä, jotka eivät enää palaisi kotiin! Tiedämme vain, että Israel oli kärsinyt hirvittävän tappion filistealaisten käsissä ja menettänyt noin 30 000 sotilasta pian sen jälkeen, kun eräässä toisessa taistelussa oli kaatunut 4 000 miestä (1. Samuelin kirja 4:1, 2, 10).

Tämä oli vain yksi vaihe lukuisten traagisten tapahtumien ketjussa. Ylimmäisenä pappina palvelleen Eelin kaksi kelvotonta poikaa Hofni ja Pinehas olivat poistuneet Silosta pyhä liiton arkku mukanaan. Sen paikka oli teltan kaltaisen temppelin, tabernaakkelin, pyhässä osastossa, ja se edusti Jumalan läsnäoloa. Kansa vuorostaan vei tuon kallisarvoisen arkun taistelutantereelle siinä perusteettomassa uskossa, että se toimisi taikakaluna ja toisi voiton. Mutta filistealaiset kaappasivat arkun ja surmasivat Hofnin ja Pinehasin. (1. Samuelin kirja 4:3–11.)

Silossa oleva tabernaakkeli oli saanut pitää arkkua suojissaan muutaman sata vuotta, mutta nyt arkku oli poissa. Kuultuaan tämän uutisen 98-vuotias Eeli kaatui istuimeltaan taaksepäin ja kuoli. Hänen miniänsä, joka oli samana päivänä jäänyt leskeksi, kuoli synnytykseen. Viimeisinä sanoinaan hän lausui: ”Kunnia on mennyt Israelilta pakkosiirtolaisuuteen.” Silo ei enää koskaan olisi entisensä. (1. Samuelin kirja 4:12–22.)

Miten Samuel selviytyisi näistä suurista pettymyksistä? Kestäisikö hänen uskonsa tuossa haastavassa tilanteessa, kun Jehovan suosion ja suojeluksen menettänyttä kansaa piti auttaa? Nykyään me kaikki saatamme toisinaan kohdata uskoa koettelevia vastoinkäymisiä ja pettymyksiä, joten katsotaanpa, mitä voimme oppia Samuelista.

”Toteutti vanhurskautta”

Tässä vaiheessa tapahtumia Raamatun kertomus kääntää huomion pois Samuelista ja lähtee seuraamaan liiton arkkua. Vietyään tuon pyhän esineen filistealaiset joutuivat kokemaan niin monia kärsimyksiä, että heidän oli lopulta pakko palauttaa se. Kun Samuel jälleen mainitaan, aikaa on vierähtänyt noin 20 vuotta (1. Samuelin kirja 7:2). Mitä hän teki tuona aikana? Sitä ei tarvitse arvailla.

Raamattu sanoo, että ennen tuon ajanjakson alkua ”Samuelin sana tuli edelleen koko Israelille” (1. Samuelin kirja 4:1). Noiden vuosien jälkeisestä ajasta taas kerrotaan, että Samuelilla oli tapana tehdä vuosittain kiertomatka kolmeen Israelin kaupunkiin, joissa hän ratkoi kiistoja ja vastasi kysymyksiin, minkä jälkeen hän palasi kotikaupunkiinsa Ramaan (1. Samuelin kirja 7:15–17). Selvästikin hän pysyi koko ajan aktiivisena, ja noiden 20 vuoden aikana hänellä riitti tekemistä.

Eelin poikien moraalittomuus ja turmeltuneisuus olivat heikentäneet kansan uskoa, ja ilmeisesti tämän johdosta monet kääntyivät palvomaan epäjumalia. Tehtyään kahden vuosikymmenen ajan kovasti työtä Samuel  välitti kansalle sanoman: ”Jos kaikesta sydämestänne palaatte Jehovan luo, poistakaa vieraat jumalat keskuudestanne sekä myös Astoretin kuvat ja ohjatkaa sydämenne horjumatta Jehovan puoleen ja palvelkaa yksin häntä, niin hän vapauttaa teidät filistealaisten käsistä.” (1. Samuelin kirja 7:3.)

”Filistealaisten käsi” painoi kansaa raskaana. Tuhottuaan Israelin armeijan käytännössä kokonaan he tunsivat voivansa sortaa Jumalan kansaa vapaasti. Samuel kuitenkin vakuutti kansalle, että tilanne muuttuisi, jos se vain palaisi Jehovan luo. Oliko se halukas siihen? Samuelin iloksi israelilaiset poistivat epäjumalansa ja ”alkoivat palvella yksin Jehovaa”. Samuel kutsui heidät koolle Mispaan, vuoristossa Jerusalemin pohjoispuolella olevaan kaupunkiin. Saavuttuaan paikalle kansa paastosi ja katui monia epäjumalanpalvelukseen liittyviä syntejään. (1. Samuelin kirja 7:4–6.)

Filistealaiset saivat kuitenkin tietää tästä suuresta kokoontumisesta ja tarttuivat tilaisuuteen: he lähettivät Mispaan sotajoukon murskaamaan nuo Jehovan palvojat. Kun israelilaiset kuulivat uhkaavasta vaarasta, he peloissaan pyysivät Samuelia rukoilemaan heidän puolestaan. Tämä teki niin ja esitti samalla uhrin. Tuon pyhän toimituksen aikana filistealaisten sotajoukko lähestyi Mispaa. Silloin Jehova vastasi Samuelin rukoukseen antamalla närkästyksensä leimahtaa. Hän nostatti ”kovaäänisen jylinän filistealaisia vastaan”. (1. Samuelin kirja 7:7–10.)

Filistealaiset eivät olleet mitään pikkulapsia, jotka yhden ukkosenjyrähdyksen säikäyttämänä juoksevat äitinsä helmoihin, vaan taistelujen karaisemia kovapintaisia sotureita. Niinpä tuon äänen on täytynyt olla jotain, mitä he eivät olleet koskaan ennen kokeneet. Piilikö ”kovaäänisen jylinän” teho pelkästään sen voimakkuudessa? Kuuluiko se keskellä kirkasta päivää, vai kaikuiko se hämmentävästi kaikkialla vuorenrinteillä? Olipa miten tahansa, se pelästytti nuo sotilaat sydänjuuria myöten. Täyden sekasorron vallitessa noista tyranneista tulikin maalitauluja. Israelin miehet vyöryivät Mispasta, löivät heidät ja ajoivat heitä vielä takaa kilometrikaupalla aina Jerusalemin lounaispuolelle saakka (1. Samuelin kirja 7:11).

Tämä taistelu oli käännekohta. Koko sen ajan, jonka Samuel vielä palveli tuomarina, filistealaiset vetäytyivät kauemmas, ja kaupunki toisensa jälkeen palautui Jumalan kansalle (1. Samuelin kirja 7:13, 14).

Satoja vuosia myöhemmin apostoli Paavali mainitsi Samuelin niiden uskollisten tuomarien ja profeettojen joukossa, jotka ”toteuttivat vanhurskautta” (Heprealaisille 11:32, 33). Samuel tosiaan sai aikaan sellaista, mikä oli hyvää ja oikein Jumalan silmissä. Se oli mahdollista siksi, että hän odotti tätä kärsivällisesti ja pysyi uskollisesti tehtävässään pettymyksistä huolimatta. Hän oli myös arvostava. Mispassa saadun voiton jälkeen hän pystytti kiven sen muistoksi, miten Jehova oli auttanut kansaansa (1. Samuelin kirja 7:12).

Haluatko sinä ”toteuttaa vanhurskautta”? Silloin sinun on  hyvä ottaa oppia Samuelin kärsivällisyydestä ja nöyrästä, arvostavasta hengestä. Kukapa meistä ei tarvitsisi näitä ominaisuuksia? Samuelille oli hyväksi kehittää ja ilmaista niitä hänen ollessaan suhteellisen nuori, sillä myöhempinä elinvuosinaan hän joutui kokemaan vielä suurempia pettymyksiä.

”Poikasi eivät ole vaeltaneet sinun teitäsi”

Seuraavan kerran tapaamme Samuelin, kun hän ”oli tullut vanhaksi”. Hänellä oli tällöin kaksi aikuista poikaa, Joel ja Abia, ja hän oli uskonut heille rinnallaan vastuuta tuomintatyössä. Valitettavasti pojat eivät olleet hänen luottamuksensa arvoisia. Vaikka hän itse oli rehellinen ja vanhurskas, hänen poikansa käyttivät asemaansa itsekkäisiin tarkoitusperiin vääristämällä oikeutta ja ottamalla vastaan lahjuksia. (1. Samuelin kirja 8:1–3.)

Eräänä päivänä Israelin vanhimmat lähestyivät iäkästä profeettaa ja valittivat: ”Poikasi eivät ole vaeltaneet sinun teitäsi.” (1. Samuelin kirja 8:4, 5.) Tiesikö Samuel ongelmasta? Sitä Raamattu ei kerro, mutta toisin kuin Eeli Samuel ei ollut leväperäinen isä. Jehova oli nuhdellut ja rangaissut Eeliä siksi, että tämä ei ollut ojentanut kelvottomia poikiaan vaan oli kunnioittanut heitä enemmän kuin Jumalaa (1. Samuelin kirja 2:27–29). Tällaista vikaa Jehova ei löytänyt Samuelista.

Raamattu ei kuvaile sitä syvää häpeää, ahdistusta tai pettymystä, jota Samuel tunsi kuultuaan poikiensa käytöksestä. Monet vanhemmat voivat kuitenkin asettua hänen asemaansa, sillä nykyisinä synkkinä aikoina lapset kapinoivat kautta maailman vanhempiensa valtaa ja kuria vastaan (2. Timoteukselle 3:1–5). Tällaista tuskaa tuntevat vanhemmat voivat saada lohtua ja apua Samuelin esimerkistä. Hän ei antanut poikiensa uskottomuuden muuttaa omaa toimintatapaansa tuumankaan vertaa. On tärkeää muistaa, että senkin jälkeen kun sanat ja kuri eivät enää tavoita kovettunutta sydäntä, vanhempien esimerkillä on voimakas vaikutus. Lisäksi vanhempien on Samuelin tavoin aina mahdollista saada oma Isänsä, Jehova Jumala, tuntemaan heistä ylpeyttä.

”Nimitä toki meille – – kuningas”

Samuelin pojat eivät olisi voineet kuvitellakaan, miten kauaskantoisia seurauksia heidän  ahneudestaan ja itsekkyydestään oli. Israelin vanhimmat esittivät Samuelille seuraavaksi pyynnön: ”Nimitä toki meille nyt meitä tuomitsemaan kuningas, jollainen kaikilla kansakunnilla on.” Tuntuiko Samuelista siltä, että hänet hylättiin? Olihan hän tuominnut kansaa Jehovan puolesta kymmeniä vuosia. Nyt he halusivat pelkän Samuelin kaltaisen profeetan sijasta tuomarikseen kuninkaan. Kaikilla naapurikansoilla oli omansa, joten hekin halusivat! Miten Samuel suhtautui tähän? ”Ehdotus oli paha” hänen silmissään. (1. Samuelin kirja 8:5, 6.)

Kun Samuel esitti asian Jehovalle rukouksessa, tämä vastasi: ”Kuuntele kansan ääntä kaikessa, mitä he sanovat sinulle, sillä sinua he eivät ole hylänneet, vaan minut he ovat hylänneet olemasta heidän kuninkaanaan.” Nämä sanat varmasti lohduttivat Samuelia, mutta miten hirvittävän loukkauksen kansa olikaan esittänyt Kaikkivaltiasta Jumalaa kohtaan! Jehova käski profeettaansa varoittamaan israelilaisia siitä, miten kovan hinnan he joutuisivat maksamaan ihmiskuninkaasta. Samuel toimi näin, mutta kansa pysyi kannassaan: ”Ei, vaan kuningas meillä tulee olla.” Tapansa mukaan Samuel totteli Jumalaansa ja voiteli kuninkaaksi tämän valitseman miehen. (1. Samuelin kirja 8:7–19.)

Missä hengessä Samuel totteli? Heijastuiko hänestä vastentahtoisuus ja innottomuus, tai antoiko hän pettymyksen myrkyttää sydämensä ja katkeruuden juurtua mieleensä? Moni voisi reagoida vastaavassa tilanteessa tällä tavoin, mutta Samuel oli toista maata. Hän voiteli Saulin ja tunnusti, että Jehova itse oli valinnut tämän. Myönteisen asenteensa ja alamaisuutensa merkiksi hän suuteli uutta kuningasta. Sitten hän sanoi kansalle: ”Oletteko nähneet sen, jonka Jehova on valinnut, ettei koko kansan keskuudessa ole hänen kaltaistaan?” (1. Samuelin kirja 10:1, 24.)

Samuel ei keskittynyt Jehovan valitseman miehen puutteisiin vaan tämän vahvuuksiin. Omalta osaltaan hän piti nuhteetonta vaellustaan Jumalan edessä tärkeämpänä kuin ailahtelevan kansan hyväksyntää (1. Samuelin kirja 12:1–4). Lisäksi hän hoiti uskollisesti oman tehtävänsä varoittaen Jumalan kansaa hengellisistä vaaroista ja kannustaen sitä pysymään uskollisena Jehovalle. Samuelin neuvot tavoittivat israelilaisten sydämen, sillä he pyysivät häntä rukoilemaan heidän puolestaan. Hän vastasi kauniisti: ”On mahdotonta ajatella, että tekisin syntiä Jehovaa vastaan lakkaamalla rukoilemasta teidän puolestanne; ja minun on opetettava teille hyvää ja oikeaa tietä.” (1. Samuelin kirja 12:21–24.)

Oletko joskus tuntenut pettymystä, kun joku muu on sinun sijastasi valittu johonkin asemaan tai vastuutehtävään? Samuelin esimerkki muistuttaa meitä painokkaasti siitä, ettemme saa koskaan antaa mustasukkaisuuden tai katkeruuden juurtua sydämeemme. Jumalalla on runsaasti palkitsevaa, tyydytystä tuottavaa työtä jokaiselle uskolliselle palvelijalleen.

”Kuinka kauan sinä suret Saulia?”

Samuel ei syyttä nähnyt Saulissa hyvää, sillä tämä oli harvinaislaatuinen mies. Pitkän ja vaikuttavan olemuksensa lisäksi Saul oli rohkea ja neuvokas mutta silti alussa vaatimaton ja taka-alalla pysyttelevä (1. Samuelin kirja 10:22, 23, 27). Näiden hyvien ominaisuuksien ohella hänellä oli arvokas lahja: tahdonvapaus, jonka ansiosta hän saattoi valita elämäntiensä ja tehdä omat ratkaisunsa (5. Mooseksen kirja 30:19). Käyttikö hän tätä lahjaa hyvin?

Kun ihminen paistattelee vasta saamansa vallan loisteessa, vaatimattomuus on yleensä ensimmäinen hyvä ominaisuus, joka haihtuu taivaan tuuliin. Ennen pitkää Saul alkoi muuttua kopeaksi, ja hän päätti olla noudattamatta Samuelin hänelle välittämiä Jehovan käskyjä. Kerran hän kärsimättömyyttään esitti uhrin, jollaisen vain Samuel olisi saanut uhrata. Samuelin täytyi oikaista Saulia voimakkaasti, minkä jälkeen hän ennusti, että kuninkuus ei säilyisi Saulin suvussa. Saul ei ottanut tästä opikseen vaan syyllistyi vielä  pahempaan tottelemattomuuteen. (1. Samuelin kirja 13:8, 9, 13, 14.)

Jehova käski Saulia Samuelin välityksellä ryhtymään sotaan amalekilaisia vastaan. Ohjeisiin sisältyi määräys teloittaa tuon kansan paha kuningas Agag. Saul kuitenkin säästi Agagin samoin kuin parhaan osan saaliista, joka olisi pitänyt tuhota. Samuelin ojennettua häntä kävi ilmi, miten suuresti hän oli muuttunut. Hän ei ottanut ojennusta nöyrästi vastaan vaan selitteli, kierteli, puolusteli itseään ja yritti vierittää syyn kansan niskoille. Kun hän torjui kurin väittämällä, että osa saaliista oli tarkoitettu uhriksi Jehovalle, Samuel lausui kuuluisat sanansa: ”Katso! Totteleminen on parempi kuin teurasuhri.” Rohkeasti hän nuhteli Saulia ja ilmoitti Jehovan päätöksen: kuninkuus repäistäisiin Saulilta pois ja annettaisiin toiselle miehelle – häntä paremmalle. (1. Samuelin kirja 15:1–33.)

Samuel oli syvästi pettynyt kuninkaaseen. Hän huusi Jehovan puoleen koko yön ja alkoi jopa surra Saulia. Hän oli nähnyt tässä paljon potentiaalia, paljon hyvää, mutta nyt hänen toiveensa olivat murskana. Mies oli muuttunut; hänen parhaat ominaisuutensa olivat kadonneet, ja hän oli kääntynyt Jehovaa vastaan. Samuel ei suostunut enää tapaamaan Saulia. Jonkin ajan kuluttua Jehova nuhteli Samuelia lempeästi: ”Kuinka kauan sinä suret Saulia, vaikka minä olen hylännyt hänet olemasta Israelin kuninkaana? Täytä sarvesi öljyllä ja mene. Minä lähetän sinut betlehemiläisen Iisain luo, sillä olen katsonut hänen poikiensa joukosta itselleni kuninkaan.” (1. Samuelin kirja 15:34, 35; 16:1.)

Jehovan tarkoitusten toteutuminen ei riipu epätäydellisistä ihmisistä, joiden uskollisuus voi horjua. Jos joku muuttuu uskottomaksi, Jehova toteuttaa tahtonsa jonkun toisen välityksellä. Iäkäs Samuel lakkasi murehtimasta Saulia ja lähti Jehovan käskystä Betlehemiin Iisain luo. Siellä hän tapasi tämän komeat pojat, mutta jo ensimmäisen kohdalla Jehova muistutti Samuelia: ”Älä katso hänen ulkonäköään äläkä hänen vartensa pituutta – –. Sillä ei Jumala näe niin kuin ihminen näkee: ihminenhän näkee sen, mikä näkyy silmille, mutta Jehova näkee, millainen sydän on.” (1. Samuelin kirja 16:7.) Lopuksi Samuel tapasi pojista nuorimman, ja juuri hän oli Jehovan valitsema mies – Daavid!

Viimeisinä vuosinaan Samuelille tuli yhä selvemmäksi, että Jehova oli tosiaan toiminut oikein valitessaan Saulin tilalle Daavidin. Saul vajosi murhanhimoiseen kateuteen ja luopumukseen, kun taas Daavidilla oli hienoja ominaisuuksia – uskoa, rohkeutta, nuhteettomuutta ja uskollisuutta. Sitä mukaa kuin Samuelin elämä läheni loppuaan, hänen uskonsa vain vahvistui. Hän ymmärsi, että mikään pettymys ei ole niin suuri, ettei Jehova voisi auttaa pääsemään sen yli tai jopa kääntää sitä siunaukseksi. Lopulta Samuel kuoli elettyään lähes vuosisadan mittaisen ainutlaatuisen elämän, ja koko Israel suri tuota uskollista miestä. Vielä nykyäänkin Jehovan palvelijoiden on hyvä kysyä itseltään: jäljittelenkö minä Samuelin uskoa?

[Kuva s. 25]

Miten Samuel saattoi auttaa kansaansa selviytymään hirvittävästä menetyksestä ja pettymyksestä?

[Kuva s. 26]

Miten Samuel selviytyi kelvottomien poikiensa tuottamasta pettymyksestä?