ON IHANA toukokuinen päivä Altain tasavallassa, henkeäsalpaavan kauniilla seudulla Siperian lounaiskulmassa. Ikkunasta näkyy tummia havumetsäsaarekkeita, joiden yllä kohoavat majesteettiset, siniseen vivahtavat lumihuippuiset vuoret. Tässä karussa ja syrjäisessä maassa asuu aasialainen kansa, altailaiset, joilla on oma kieli, altai. He tulevat mainiosti toimeen Altain vuoristossa, joka on saanut nimensä ’kultaista’ tarkoittavasta sanasta.

Vaimoni ja minä aloimme jokunen vuosi sitten opiskella venäläistä viittomakieltä ja vierailla kuurojen Jehovan todistajien viittomakielisissä seurakunnissa ja pienissä ryhmissä. Venäjän noin 170 etnistä ryhmää puhuu yhteisenä kielenään venäjää, mutta kuurot käyttävät toista kieltä, venäläistä viittomakieltä. Kuurojen yhteisö on tiivis, ja monet heistä kertovat meille mielellään itsestään ja osoittavat vieraanvaraisuutta runsaskätisesti. Näin on täällä Altaissakin.

Gorno-Altaiskin kaupungissa kuulemme, että kuuroja asuu myös eräässä 250 kilometrin päässä sijaitsevassa pienessä kylässä. Tiedämme, että siellä on joitakin todistajia, mutta kukaan heistä ei osaa viittomakieltä. Haluaisimme tietää lisää noista kuuroista ja päätämme lähteä etsimään heitä. Intomme tarttuu kuuroon pariskuntaan, Juriin ja Tatjanaan, ja he lähtevät mukaamme. Pakkaamme pieneen pakettiautoon DVD-soittimen ja viittomakielisiä levyjä. Lisäksi otamme mukaan suuren termospullon ja evääksi ruisleipää ja savumakkaraa sekä tuoreita venäläisiä piirakoita, joiden täytteenä on kaalia ja perunaa. Lopuksi suihkutamme iholle, vaatteisiin ja kenkiin punkkikarkotetta, sillä tällä alueella voi saada puutiaisaivokuumeen.

Tie mutkittelee vuoristossa, ja saamme ihailla upeita maisemia. Ilma on sakeana jasmiinien ja syreenien huumaavasta tuoksusta. Olemme innoissamme nähdessämme peuralauman pureskelevan ruohoa kaikessa rauhassa. Altailaiset asuvat vieri viereen rakennetuissa peltikattoisissa puutaloissa, ja monien talojen vieressä on vielä kuusikulmainen puukota, jossa on kartionmuotoinen katto. Monet perheet asuvat sellaisessa toukokuusta syyskuuhun ja siirtyvät taloon syksyn ja talven ajaksi.

 Kylän todistajat ottavat meidät lämpimästi vastaan ja lähtevät opastamaan meitä kuuron pariskunnan luo. Nämä ilahtuvat tavatessaan meidät ja kyselevät, mistä olemme ja minne olemme menossa. Käy ilmi, että heillä on tietokone, joten otettuamme esiin DVD-levyn he haluavat ehdottomasti panna sen pyörimään. Keskustelu lakkaa siinä paikassa; meidät unohdetaan kokonaan. Heidän katseensa liimautuu ruutuun, ja aina silloin tällöin he toistavat näkemiään viittomia ja nyökkäilevät hyväksyvästi. Saamme vaivoin heidän huomionsa, niin että voimme palata DVD:n alkuun, jossa kuvaillaan kaunista maanpäällistä paratiisia. Vaihdamme ajatuksia siitä, mitä Jumala tulee tekemään ihmiskunnan hyväksi ja millaiset ihmiset saavat elää ikuisesti kuvissa näkyvissä olosuhteissa. Heidän osoittamansa kiinnostus on koskettavaa, ja vierailun lopuksi saamme tietää vielä eräästä kuurosta pariskunnasta, joka asuu toisessa kylässä muutaman tunnin matkan päässä.

Lähdettyämme kylästä kuljemme syvän vuoristosolan läpi ja seuraamme kiemurtelevaa tietä paljon pienempään kylään. Siellä tapaamme kuuron perheen – pariskunnan ja heidän nuoren poikansa sekä vaimon äidin – joka ilahtuu yllätysvieraista. Astumme pienestä ovesta sisälle kotaan, jossa tuoksuu kotoisasti puulta ja hapanmaidolta. Katossa on pyöreä reikä, josta pääsee sisään valoa. Yhdessä nurkassa on valkoiseksi kalkittu tiiliuuni ja liesi, ja seinillä on iloisen punaisia mattoja. Meille tarjotaan altailaista syötävää: pieniä munkkeja ja teetä aasialaistyyppisistä kipoista. Kysymme perheeltä, onko heidän mielestään mahdollista olla Jumalan ystävä. He pohtivat kysymystä, ja vaimon äiti muistelee, että lapsena hän vei kerran ruokaa erääseen paikkaan vuorille uhriksi jumalille. ”Enpä tiedä, mitä merkitystä sillä oli”, hän miettii olkapäitään kohauttaen ja hymyillen. ”Se nyt oli sellainen tapa.”

Näytämme tätä aihetta käsittelevän DVD:n, ja heidän ilmeensä kirkastuu. He ovat innokkaita jatkamaan keskustelua, mutta miten? Vaikka kuurojen kanssa onkin tavallisesti helppo pitää yhteyttä tekstiviestien välityksellä, tällä seudulla ei ole ainuttakaan tukiasemaa. Niinpä lupaamme olla yhteydessä kirjeitse.

Aurinko on jo laskemassa, kun jätämme sydämelliset jäähyväiset ja lähdemme pitkälle matkalle takaisin Gorno-Altaiskiin väsyneinä mutta onnellisina. Kun myöhemmin kysymme lähiseudun todistajilta tuosta perheestä, saamme kuulla, että perheen isä matkustaa joka toinen viikko erääseen suurempaan kaupunkiin, missä hän tutkii Raamattua ja käy kokouksessa tulkkinaan eräs viittomakieltä osaava paikallinen sisar. Olemme hyvin iloisia siitä, että työmme on kantanut hedelmää.

Vilpitönsydämisten kuurojen etsimistä voidaan verrata aarteiden etsintään vuorten uumenista. Tuntikausien etsintä palkitaan, kun aivan kuin sattumalta löytyy jalokivi. Meille Altain jylhät vuoret tulevat aina olemaan kultaisia, sillä ne palauttavat mieleemme siellä tapaamamme vilpittömät ihmiset.