Elämää Raamatun aikoina: Kalastaja

”Kävellessään Galileanmeren rantaa hän [Jeesus] näki kaksi veljestä, Simonin, jota kutsutaan Pietariksi, ja Andreaan, hänen veljensä, heittämässä heittoverkkoa mereen, sillä he olivat kalastajia. Ja hän sanoi heille: ’Tulkaa minun perässäni, niin minä teen teistä ihmisten kalastajia.’ ” (MATTEUS 4:18, 19)

KALOISTA, kalastamisesta ja kalastajista puhutaan paljon evankeliumeissa. Jeesus viittasi niihin usein myös kuvauksissaan, opettihan hän paljon Galileanmeren rannoilla ja sen lähistöllä (Matteus 4:13; 13:1, 2; Markus 3:7, 8). Tämä kaunis, makeavetinen järvi on noin 21 kilometriä pitkä ja 12 kilometriä leveä. Todennäköisesti ainakin seitsemän Jeesuksen apostolia – Pietari, Andreas, Jaakob, Johannes, Filippus, Tuomas ja Natanael – oli kalastajia (Johannes 21:2, 3).

Millaista oli kalastajien elämä Jeesuksen päivinä? Tutustumalla heihin ja heidän ammattiinsa voimme syventää arvostustamme apostoleja kohtaan ja oppia ymmärtämään paremmin Jeesuksen toimintaa ja kuvauksia. Katsomme ensin, millaisissa olosuhteissa Galileanmerellä kalastettiin.

”Merellä nousi kova myrsky”

Galileanmeri sijaitsee hautavajoaman pohjalla, ja sen pinta on noin 210 metriä merenpinnan alapuolella. Sen rantoja reunustavat kallioiset rinteet, ja pohjoisessa  taivaalle piirtyy majesteettinen Hermoninvuori. Talvella hyytävät tuulet saattavat nostattaa vaahtopäitä, kesällä taas hautova kuumuus saa pintaveden väreilemään. Rajut myrskyt voivat yhtäkkiä syöksyä ympäröiviltä vuorilta järvellä liikkujien päälle ja purkaa heihin raivoaan. Jeesus ja hänen opetuslapsensa joutuivat kerran juuri tällaiseen rajuilmaan (Matteus 8:23–27).

Kalastuksessa käytettiin puuveneitä, jotka olivat noin kahdeksan metriä pitkiä ja runsaat pari metriä leveitä. Monissa veneissä oli masto ja peräkannen alla kajuutan tapainen suoja (Markus 4:35–41). Nuo hitaat mutta vahvat alukset kestivät rasituksen, joka niihin kohdistui, kun tuulet painoivat purjetta ja mastoa yhteen suuntaan ja painava verkko kiskoi alusta toiseen suuntaan.

Veneitä ohjattiin airoilla, ja yhdessä aluksessa saattoi olla kuusi kalastajaa tai enemmän (Markus 1:20). Veneissä oli todennäköisesti monenlaisia tarvikkeita ja varusteita, kuten pellavapurje (1), köysi (2), airot (3), ankkurina toimiva kivi (4), kuivia lämpimiä vaatteita (5), muonaa (Markus 8:14) (6), koreja (7), tyyny (Markus 4:38) (8) ja verkko (9). Mukaan otettiin myös ylimääräisiä kohoja (10) ja painoja (11) sekä työkaluja (12) ja soihtuja (13).

”He saartoivat suuren joukon kaloja”

Nykyään kuten myös ensimmäisellä vuosisadalla Galileanmeren kalaisimmat alueet ovat sen lukuisten lähteiden kohdalla ja siihen laskevien jokien suulla. Näissä paikoissa veteen sekoittuu kasviperäistä ainesta, joka vetää kaloja puoleensa. Jeesuksen päivinä kalastajat työskentelivät usein yöllä soihtujen valossa. Kerran jotkut hänen opetuslapsistaan kalastivat koko yön saamatta saalista lainkaan, mutta kun he seuraavana päivänä hänen neuvostaan laskivat verkkonsa uudestaan, he saivat niin paljon kalaa, että veneet olivat upota (Luukas 5:6, 7).

Joskus kalaan lähdettiin syville vesille, ja pyyntipaikassa kaksi venettä teki yhteistyötä. Veneiden väliin laskettiin verkko, nuotta, ja veneitä lähdettiin soutamaan voimakkain vedoin vastakkaisiin suuntiin ympyrää, jolloin nuotta pingottui suureksi kaareksi ja saalis jäi verkon perukkaan saarroksiin. Sitten kalastajat vetivät nuotan kulmiin kiinnitetyistä köysistä ja kiskoivat saaliin veneeseen. Nuotta saattoi olla yli 30 metriä pitkä ja noin 2,5 metriä korkea, joten siihen mahtui kokonainen kalaparvi, ja sen yläreunaan oli kiinnitetty kohoja ja alareunaan painoja.  Nuottaa laskettiin ja vedettiin tällä tavoin yhä uudelleen tunti toisensa perään.

Matalammissa vesissä käytettiin toisenlaista menetelmää. Nuotan toinen pää jätettiin rannalle ja toinen pää kiinnitettiin veneeseen, joka kiersi järvellä ympyrän ennen kuin palasi rannalle saalis verkossa. Nuotta vedettiin maihin ja tyhjennettiin, minkä jälkeen kalat lajiteltiin ja syötäväksi kelpaavat pantiin astioihin. Osa saaliista myytiin heti tuoreeltaan, mutta suurin osa kuivattiin ja suolattiin tai säilöttiin saviruukkuihin ja vietiin myytäväksi Jerusalemiin tai ulkomaille. Ankeriaita ja muita kaloja, joilla ei ollut suomuja tai eviä, pidettiin epäpuhtaina, ja ne heitettiin pois (3. Mooseksen kirja 11:9–12). Jeesus viittasi tähän kalastusmenetelmään verratessaan ”taivasten valtakuntaa” nuottaan ja hyviä ja pahoja ihmisiä erityyppisiin kaloihin (Matteus 13:47–50).

Yksin toimiva kalastaja saattoi käyttää siimaa ja pronssikoukkuja, joissa oli syötti, tai pientä, pyöreää heittoverkkoa. Tällöin hän kahlasi veteen verkko käsivarrellaan ja viskasi sen ilmaan, niin että se avautui ennen kuin vajosi veteen. Jos hän oli onnekas, verkkoon jäi kaloja, kun hän veti sen kurenuorasta rannalle.

Verkot olivat kalliita ja niiden ylläpito vaati kovaa työtä, joten niitä käytettiin huolella. Suuri osa kalastajan ajasta meni verkkojen kunnostamiseen, huuhtomiseen ja kuivattamiseen, tehtäviin jotka oli suoritettava joka pyyntimatkan jälkeen (Luukas 5:2). Veljekset Jaakob ja Johannes istuivat veneessään kunnostamassa verkkoja silloin kun Jeesus kutsui heidät seuraajikseen (Markus 1:19).

Ensimmäisen vuosisadan pyyntikaloihin kuului tilapia, jota Galileanmeressä oli runsaasti ja joka oli tavallista arkiruokaa. Jeesuskin todennäköisesti söi tätä maukasta kalaa, ja hän saattoi käyttää juuri kuivattua ja suolattua tilapiaa ruokkiessaan ihmeen avulla tuhansia ihmisiä kahden kalan avulla (Matteus 14:16, 17; Luukas 24:41–43). Tilapia ui usein poikaset suussaan, tai se saattaa kuljettaa suussa pikkukiveä tai jopa pohjasta noukkimaansa kiiltävää kolikkoa (Matteus 17:27).

Kalastajien täytyi ensimmäisellä vuosisadalla olla kärsivällisiä, ahkeria ja valmiita kestämään vaikeuksia menestyäkseen työssään. Ne jotka ottivat vastaan Jeesuksen kutsun liittyä hänen rinnalleen tekemään opetuslapsia, tarvitsivat samanlaisia ominaisuuksia menestyäkseen ”ihmisten kalastajina” (Matteus 28:19, 20).

[Kuva s. 19]

(Ks. painettu julkaisu)