VARHAIN aamun sarastaessa Rahab tähyili ikkunastaan Jerikoa ympäröivälle tasangolle, jonne Israelin joukot olivat kokoontuneet. Lähtiessään jälleen kerran torvet raikuen marssimaan kaupungin ympäri tuo vihollisarmeija jätti jälkeensä tomupilven.

Jeriko oli Rahabin kotikaupunki, ja hän tunsi hyvin sen kadut ja talot sekä vilkkaat torit ja kauppapaikat. Vielä tutumpia hänelle olivat sen asukkaat, ja hän saattoi aistia heidän pelkonsa kasvavan päivä päivältä, kun israelilaiset jatkoivat outoa rituaaliaan: jokapäiväistä marssia kertaalleen kaupungin ympäri. Heidän torviensa äänen kajahdellessa Jerikon kujilla ja aukioilla Rahab ei kuitenkaan ollut samanlaisen pelon ja epätoivon vallassa kuin maanmiehensä.

Rahab katseli Israelin armeijan liikkeellelähtöä varhain seitsemäntenä päivänä. Hän näki sotilaiden joukossa olevien pappien puhaltavan torviin ja kantavan pyhää arkkua, joka edusti israelilaisten Jumalan, Jehovan, läsnäoloa. Voimme kuvitella, miten Rahabin käsi lepäsi helakanpunaisella nauhalla, joka riippui Jerikon suuressa muurissa olevasta ikkunasta. Tuo nauha muistutti häntä siitä, että hänellä ja hänen omaisillaan oli toivo säilyä elossa kaupungin tuhosta. Oliko Rahab petturi? Ei ainakaan Jehovasta, jonka silmissä hän ilmaisi huomattavaa uskoa. Palataanpa Rahabia koskevan Raamatun kertomuksen alkuun ja mietitään, mitä voimme oppia hänestä.

Rahab oli prostituoitu. Aikoinaan tämä kuulosti joistakin raamatunselittäjistä niin tyrmistyttävältä, että he väittivät hänen olleen vain majatalonpitäjä. Raamattu on kuitenkin yksiselitteinen eikä kaunistele tosiasioita. (Joosua 2:1; Heprealaisille 11:31; Jaakobin kirje 2:25.) Kanaanilaisessa yhteiskunnassa Rahabin ammattia pidettiin luultavasti kunniallisena. Ympäristö ei silti aina pysty vaimentamaan omaatuntoa, sisäistä oikean ja väärän tajua, jonka Jehova on antanut meille kaikille (Roomalaisille 2:14, 15). Sisimmässään Rahab on saattanut tajuta, että hänen elämäntapansa oli häpeällinen. Samoin kuin monet, jotka viettävät vastaavanlaista elämää nykyään, hänkin ehkä tunsi jääneensä satimeen: hänellä ei näyttänyt olevan muuta vaihtoehtoa, mikäli hän halusi huolehtia omaisistaan.

Rahab epäilemättä kaipasi parempaa elämää. Hänen kotimaassaan rehottivat väkivalta ja turmelus, muun muassa insesti ja eläimiin sekaantuminen (3. Mooseksen kirja 18:3, 6, 21–24). Tämän pahuuden takana oli pitkälti uskonto. Temppeleissä harjoitettiin prostituutiota, ja sellaisten demonististen jumalien kuin Baalin ja Molekin palvontaan kuului lasten uhraaminen polttamalla heitä elävältä.

Jehovalta ei jäänyt näkemättä, mitä Kanaanissa tapahtui, ja kanaanilaisten monien pahojen tapojen vuoksi hän sanoikin: ”Maa on epäpuhdas, ja minä tuotan sille rangaistuksen sen erheestä, ja maa oksentaa asukkaansa ulos.” (3. Mooseksen kirja 18:25.) Mitä ”rangaistus sen erheestä” merkitsi?  Jumala lupasi israelilaisille: ”Jehova, sinun Jumalasi, työntää nämä kansakunnat vähitellen pois edestäsi.” (5. Mooseksen kirja 7:22.) Satoja vuosia aikaisemmin Jehova, ”Jumala, joka ei voi valehdella”, oli luvannut tuon maan Abrahamin jälkeläisille (Titukselle 1:2; 1. Mooseksen kirja 12:7).

Jehova kuitenkin määräsi myös, että jotkin tuon maan kansat piti tuhota kokonaan (5. Mooseksen kirja 7:1, 2). Vanhurskaana ”kaiken maan Tuomarina” hän oli tutkinut noiden ihmisten sydämen ja oli hyvin perillä siitä, miten syvään pahuus ja turmelus olivat heihin juurtuneet (1. Mooseksen kirja 18:25; 1. Aikakirja 28:9). Millaista Rahabin oli elää tuossa tuhoon tuomitussa kaupungissa? Voimme vain kuvitella, miltä hänestä tuntui, kun Israelia koskevat uutiset kantautuivat hänen korviinsa. Hän kuuli, että israelilaisten Jumala oli johtanut palvojansa, sorretun orjakansan, täydelliseen voittoon Egyptin armeijasta, silloisen maailman mahtavimmasta sotajoukosta. Ja nyt Israel valmisteli hyökkäystä Jerikoon! Siitä huolimatta jerikolaiset toimivat edelleen jumalattomasti. Ei ihme, että Raamattu sanoo heitä ”niiksi – –, jotka menettelivät tottelemattomasti” (Heprealaisille 11:31).

Rahab oli erilainen. Vuosien mittaan hän on saattanut pohdiskella Israelista ja sen Jumalasta kuulemiaan uutisia. Jehova ei muistuttanut lainkaan kanaanilaisten jumalia! Hän taisteli kansansa puolesta sen sijaan että olisi kohdellut heitä kaltoin, hän kohotti palvojiensa moraalia sen sijaan että olisi vaikuttanut heihin rappeuttavasti. Hänen silmissään naiset olivat arvokkaita, eivät pelkkiä seksiobjekteja, joita voitiin ostaa, myydä ja häpäistä inhottavissa palvontamenoissa. Kun Rahab sai tietää, että Israel oli leiriytynyt Jordanin toiselle puolelle ja oli valmiina hyökkäämään, hänen on täytynyt olla kauhuissaan siitä, mitä se voisi merkitä hänen kansalleen. Oliko Jehova huomannut Rahabin, ja arvostiko hän tuossa naisessa olevaa hyvää?

Nykyään on monia Rahabin kaltaisia ihmisiä. He ovat kuin satimessa, sellaisen elämäntavan vankeina, joka riistää heiltä ilon ja ihmisarvon. Heistä tuntuu, ettei kukaan huomaa eikä arvosta heitä. Rahabin tapaus on lohduttava muistutus siitä, että kukaan meistä ei jää huomaamatta Jumalalta. Tunsimmepa itsemme kuinka vähäpätöisiksi tahansa, ”hän ei ole kaukana meistä kenestäkään” (Apostolien teot 17:27). Hän on lähellämme, valmiina ja halukkaana antamaan toivoa kaikille, jotka uskovat häneen. Osoittiko Rahab uskovansa Jumalaan?

Jonkin aikaa ennen kuin israelilaiset alkoivat marssia Jerikon ympäri, Rahabin luo tuli kaksi muukalaista. He toivoivat pääsevänsä liikkumaan kaupungissa vaivihkaa, mutta tunnelman kiristyessä monet sen asukkaat tarkkailivat valppaasti havaitakseen mahdolliset israelilaisvakoojat. Tarkkasilmäisenä Rahab on saattanut tehdä nopeasti omat päätelmänsä. Ei tietenkään ollut epätavallista, että hänen ovelleen tuli vieraita miehiä, mutta nämä kaksi halusivat vain yösijan, eivät prostituoidun palveluksia.

 Miehet olivat kuin olivatkin Israelin leiristä tulleita vakoojia. Heidän päällikkönsä Joosua oli lähettänyt heidät ottamaan selvää Jerikon vahvuuksista ja heikkouksista. Se oli ensimmäinen kanaanilaiskaupunki, joka Israelin piti valloittaa, ja kenties myös vahvin niistä kaikista. Joosua halusi tietää, mitä hänellä ja hänen miehillään olisi vastassa. Epäilemättä vakoojat menivät Rahabin luo tieten tahtoen, sillä kaikista paikoista juuri siellä, prostituoidun luona, muukalainen saattoi jäädä huomaamatta. Ehkä he myös toivoivat kuulevansa jotain hyödyllistä joltakulta, joka sattuisi puhumaan sivu suunsa.

Raamatussa sanotaan, että Rahab ”otti sanansaattajat vieraanvaraisesti vastaan” (Jaakobin kirje 2:25). Hän päästi heidät kotiinsa, ja vaikka hänellä olisikin ollut epäilyksiä sen suhteen, keitä he olivat ja miksi he olivat tulleet, hän ei ajanut heitä pois. Kenties hän halusi kuulla lisää heidän Jumalastaan Jehovasta.

Yhtäkkiä paikalle saapui kuitenkin Jerikon kuninkaan sanansaattajia. Kuninkaan korviin oli kantautunut tieto siitä, että Rahabin luokse oli tullut israelilaisvakoojia. Mitä Rahab tekisi? Jos hän suojelisi noita kahta muukalaista, saattaisiko hän itsensä ja koko huonekuntansa vaaraan? Eivätkö jerikolaiset surmaisi heidät kaikki, jos hän piilottelisi vihollisia? Toisaalta Rahabilla ei nyt ollut epäilystäkään siitä, keitä miehet olivat. Jos hän jo tiesi, että Jehova oli paljon parempi Jumala kuin hänen omansa, olisiko tässä tilaisuus asettua Jehovan puolelle?

Aikaa ei ollut hukattavaksi, mutta Rahab oli neuvokas ja toimi ripeästi. Hän käski vakoojien piiloutua pellavanvarsien sekaan, joita oli levitetty tasakatolle kuivumaan. Sitten hän sanoi kuninkaan sanansaattajille: ”Miehet kyllä tulivat luokseni enkä tiennyt, mistä he olivat. Ja tapahtui, että miehet menivät ulos, kun portti pimeän tullen suljettiin. En tosiaankaan tiedä, minne miehet ovat menneet. Ajakaa nopeasti heitä takaa, sillä te saavutatte heidät.” (Joosua 2:4, 5.) Ollessaan kasvotusten kuninkaan lähettiläiden kanssa Rahab saattoi miettiä, kuulivatko he, miten kiivaasti hänen sydämensä jyskytti.

Hänen juonensa toimi! Kuninkaan miehet lähtivät kiireesti Jordanin kahlaamoja kohti (Joosua 2:7). Rahab varmasti huokaisi helpotuksesta. Yksinkertaisen suunnitelman avulla hän oli onnistunut johtamaan harhaan tappoaikeissa olevat miehet, joilla ei ollut oikeutta kuulla totuutta, ja pelastamaan syyttömät Jehovan palvelijat.

Rahab kiiruhti takaisin katolle kertomaan vakoojille, mitä hän oli tehnyt. Lisäksi hän paljasti tärkeän tiedon: hänen kansansa oli menettänyt rohkeutensa ja pelkäsi valloittajia suuresti. Vakoojille tämä oli varmasti innostava, hyvä uutinen. Israelin Jumalan Jehovan voima oli pannut pahat kanaanilaiset vapisemaan pelosta! Sitten Rahab sanoi jotain, millä on meille vielä enemmän merkitystä:  ”Jehova, teidän Jumalanne, on Jumala ylhäällä taivaissa ja alhaalla maan päällä.” (Joosua 2:11.) Kuulemansa perusteella hän oli vakuuttunut siitä, että Israelin Jumala ansaitsi hänen luottamuksensa. Hän uskoi Jehovaan.

Rahabilla ei ollut epäilystäkään siitä, että Jehova johtaisi kansansa voittoon. Siksi hän anoi armoa ja pyysi, että hänet ja hänen huonekuntansa säästettäisiin. Vakoojat suostuivat tähän sillä ehdolla, että Rahab säilyttäisi salaisuuden ja laittaisi kaupungin muurissa olevasta ikkunastaan riippumaan helakanpunaisen nauhan, niin että soturit voisivat suojella häntä ja hänen omaisiaan. (Joosua 2:12–14, 18.)

Rahabin elämästä voimme oppia erään elintärkeän uskoa koskevan totuuden. Kuten Raamatussa sanotaan, ”usko – – seuraa siitä, mikä on kuultu” (Roomalaisille 10:17). Kuultuaan luotettavia asioita Jehova Jumalan voimasta ja oikeudenmukaisuudesta Rahab oppi uskomaan ja luottamaan häneen. Nykyään me voimme saada paljon enemmän tietoa Jehovasta. Pyrimmekö tuntemaan hänet ja uskommeko häneen sen perusteella, mitä opimme hänen Sanastaan Raamatusta?

Rahabin neuvoa noudattaen vakoojat kapusivat alas muurilta hänen ikkunastaan riippuvan köyden varassa ja lähtivät sitten kiireesti vuoria kohti. Jerikon pohjoispuolella sijaitsevilla jyrkillä rinteillä oli monia luolia, joissa he saattoivat piileskellä, kunnes heidän oli turvallista palata Israelin leiriin kertomaan Rahabilta kuulemansa hyvät uutiset.

Myöhemmin jerikolaiset varmasti vapisivat pelosta saatuaan tietää, että Jehova oli ihmeen välityksellä pysäyttänyt Jordanin vedet, niin että Israel pystyi ylittämään sen kuivaa joenuomaa pitkin (Joosua 3:14–17). Rahabille tuo uutinen oli vain lisätodiste siitä, että oli viisasta uskoa Jehovaan.

Sitten seurasi kuusi pitkää päivää, joina israelilaiset marssivat Jerikon ympäri – kerran kunakin päivänä. Seitsemäntenä päivänä tapahtui vielä jotain muuta. Kuten tämän kirjoituksen alussa kerrottiin, marssi alkoi auringon noustessa, ja kierrettyään kaupungin kerran armeija jatkoi kulkuaan marssien sen ympäri aina vain uudelleen (Joosua 6:15). Mitä israelilaisilla oikein oli mielessään?

Viimein marssittuaan seitsemäntenä päivänä seitsemännen kerran armeija seisahtui. Torvet vaikenivat. Hiljaisuus laskeutui. Kaupungissa jännityksen on täytynyt olla lähes käsin kosketeltava. Sitten Joosuan annettua merkin Israelin sotajoukko korotti äänensä ensimmäisen kerran ja päästi ilmoille mahtavan taisteluhuudon. Mahtoivatko Jerikon muurilla olevat vartijat huudon kuullessaan kummastella, oliko tässä nyt koko hyökkäys? Heidän ei tarvinnut ihmetellä pitkään. Jykevä muuri alkoi tärähdellä heidän jalkojensa alla. Se vapisi ja halkeili ja sortui sitten rytisten maan tasalle. Pölyn laskeuduttua yksi osa muurista kuitenkin seisoi vahingoittumattomana. Rahabin talo oli yhä pystyssä, yksinäisenä todisteena yhden naisen uskosta. Kuvittele, miltä hänestä on tuntunut, kun hän näki, miten Jehova oli suojellut häntä! * Hänen omaisensa olivat turvassa! (Joosua 6:10, 16, 20, 21.)

Myös Jehovan kansaan kuuluvat kunnioittivat Rahabin uskoa. Kun he näkivät yhden ainoan talon seisovan pystyssä maahan sortuneiden muurien keskellä, he tiesivät Jehovan olevan tämän naisen kanssa. Hänet ja hänen huonekuntansa säästettiin tuota pahaa kaupunkia kohdanneelta tuholta. Taistelun jälkeen Rahabin annettiin jäädä asumaan lähelle Israelin leiriä, ja aikanaan hänestä tuli osa juutalaista kansaa. Hän meni naimisiin Salman kanssa, ja heidän pojastaan Boasista varttui huomattava uskon mies. Boas puolestaan avioitui moabilaisen Ruutin kanssa. * (Ruut 4:13, 22.) Kuningas Daavid ja myöhemmin itse Messias, Jeesus Kristus, polveutuivat tuosta huomattavasta suvusta. (Joosua 6:22–25; Matteus 1:5, 6, 16.)

Kertomus Rahabista osoittaa, ettei kukaan meistä ole merkityksetön Jehovalle. Hän näkee meidät kaikki, tutkii sydämemme ja iloitsee havaitessaan siellä samanlaisen uskon kipinän kuin oli Rahabin sydämessä. Usko sai hänet toimimaan. Raamatussa sanotaankin, että hänet ”julistettiin vanhurskaaksi teoista” (Jaakobin kirje 2:25). Eikö meidän olekin viisasta jäljitellä hänen uskoaan?