Vartuin Ancramin pikkukaupungissa New Yorkin osavaltion pohjoisosassa. Kaupunki koostui lähinnä maitotiloista, ja siellä olikin enemmän lehmiä kuin ihmisiä.

Kaupungissa oli yksi ainoa kirkko, ja perheellämme oli tapana käydä siellä. Sunnuntaiaamuisin isoisä kiillotti kenkäni, minkä jälkeen lähdin pyhäkouluun mukanani pieni valkoinen Raamattu, jonka olin saanut isoäidiltäni. Sisarukseni ja minut opetettiin tekemään ahkerasti työtä, kunnioittamaan ja auttamaan naapureita sekä olemaan kiitollisia saamistamme siunauksista.

Myöhemmin muutin pois kotoa ja minusta tuli opettaja. Minulla oli monia kysymyksiä, jotka koskivat elämää ja Jumalaa. Jotkut oppilaistani olivat varsin lahjakkaita, toiset vähemmän lahjakkaita mutta ahkeria. Jotkut olivat fyysisesti vammaisia, toiset taas fyysisesti erittäin kyvykkäitä. Minusta se oli epäreilua. Joskus oppilaiden vanhemmat vain totesivat, että heidän lapsillaan oli vaikeampaa, koska se oli Jumalan tahto. Mietin, miksi Jumala sallisi joidenkin lasten syntyä vammaisina. Eiväthän he olleet tehneet mitään pahaa.

Pohdin myös, miten minun pitäisi käyttää elämäni, jotta se olisi merkityksellistä. Elämä tuntui kuluvan nopeasti. Olin kasvanut hyvässä perheessä ja opiskellut hyvissä kouluissa, ja nyt minulla oli työ, josta nautin. Tulevaisuuteni näytti kuitenkin tyhjältä. Parhaimmassa tapauksessa saatoin odottaa, että menisin naimisiin, saisin mukavan kodin ja lapsia, jatkaisin työelämässä, kunnes pääsisin eläkkeelle, ja lopulta päätyisin hoitokotiin. Mietin, voisiko elämässä olla jotain muutakin.

Eräänä kesänä kiersin Eurooppaa joidenkin kollegoiden kanssa. Kävimme Vatikaanissa sekä Westminster Abbeyssä, Pariisin Notre-Damessa ja monissa pienemmissä kirkoissa. Esitin kaikkialla kysymyksiä. Palattuani kotiin Sloatsburgiin New Yorkiin kävin monissa kirkoissa, mutta kukaan ei  kyennyt antamaan kysymyksiini tyydyttäviä vastauksia.

Sitten eräänä päivänä muuan 12-vuotias oppilaani esitti minulle kolme kysymystä. Ensimmäiseksi hän kysyi, tiesinkö hänen olevan Jehovan todistaja. Vastasin myöntävästi. Toiseksi hän kysyi, haluaisinko tietää Jehovan todistajista enemmän. Taas myöntävä vastaus. Sitten hän kysyi, missä asuin. Kun kerroin osoitteeni, tajusimme asuvamme vain kivenheiton päässä toisistamme. Enpä olisi arvannut, että tuon nuoren tytön kolme kysymystä muuttaisivat elämäni pysyvästi.

Pian sen jälkeen hän ajoi luokseni polkupyörällä ja aloimme tutkia Raamattua yhdessä. Esitin hänelle samat kysymykset, jotka olin esittänyt monille uskonnollisille johtajille. Toisin kuin nuo johtajat hän näytti selvät ja tyydyttävät vastaukset omasta Raamatustani – vastaukset, joita en ollut koskaan ennen nähnyt!

Se mitä opin Raamatusta, täytti minut ilolla ja tyytyväisyydellä. 1. Johanneksen kirjeen 5:19:llä oli minulle suuri merkitys. Siinä sanotaan: ”Koko maailma on paholaisen vallassa.” Oli helpotus tietää, että kärsimystä ei aiheuta Jumala, vaan Saatana, ja että Jumala tulee korjaamaan tilanteen (Ilmestys 21:3, 4). Havaitsin, että Raamattu on ymmärrettävä kirja, kun sitä selitetään johdonmukaisesti. Vaikka kanssani tutkinut todistaja oli vain 12-vuotias, tulin siihen tulokseen, että totuus on totuus riippumatta siitä, kuka siitä kertoo.

Halusin kuitenkin nähdä, elivätkö todistajat niin kuin opettivat. Tuo nuori tyttö esimerkiksi korosti sitä, että tosi kristittyjen tulee olla pitkämielisiä ja huomaavaisia (Galatalaisille 5:22, 23). Päätin selvittää, olisiko hän sellainen itse. Eräänä päivänä saavuin tutkisteluun tarkoituksellisesti myöhässä. Mietin, mahtaisiko hän odottaa minua tai olisiko hän vihainen, koska myöhästyin. Kun ajoin pihaan, näin hänet taloni rappusilla. Hän juoksi autolleni ja sanoi: ”Olin juuri lähdössä kotiin sanomaan äidille, että meidän täytyy soittaa sairaaloihin ja poliisille varmistaaksemme, ettei sinulle ole sattunut mitään, koska sinä et ole ikinä myöhässä tutkistelusta. Olin kauhean huolissani!”

Erään toisen kerran esitin kysymyksen, jonka ajattelin olevan liian vaikea 12-vuotiaalle. Halusin nähdä, keksisikö hän vastauksen omasta päästään. Esitettyäni kysymyksen hän katsoi minua hyvin vakavasti ja sanoi: ”Tuo on vaikea kysymys. Minun täytyy kirjoittaa se muistiin ja kysyä vanhemmiltani.” Seuraavalla kerralla hänellä olikin tutkisteluun tullessaan mukanaan Vartiotorni-lehti, jossa oli vastaus kysymykseeni. Se, että sain Jehovan todistajien julkaisuista Raamattuun perustuvat vastaukset kaikkiin kysymyksiini, teki minuun vaikutuksen. Jatkoimme tutkimista, ja vuoden kuluttua minut kastettiin Jehovan todistajaksi. *

Kun minulla viimein oli tyydyttävät vastaukset kysymyksiini, halusin kertoa niistä kaikille (Matteus 12:35). Perheeni ei aluksi pitänyt uusista näkemyksistäni. Aikanaan heidän asenteensa kuitenkin pehmeni. Äitini alkoi tutkia Raamattua vähän ennen kuolemaansa. Vaikka hän kuoli ennen kuin ehti käydä kasteella, olen varma siitä, että hän oli päättänyt palvella Jehovaa.

Vuonna 1978 menin naimisiin Elias Kazan -nimisen todistajan kanssa. Saimme vuonna 1981 kutsun Yhdysvaltojen Beteliin *, mutta ehdimme palvella siellä yhdessä vain neljä vuotta ennen kuin Elias surukseni nukkui pois. Vaikka jäin leskeksi, päätin jatkaa Betel-palvelusta, mikä antoi minulle muuta ajateltavaa ja toi minulle lohtua.

Vuonna 2006 avioiduin Betel-perheeseen kuuluvan Richard Eldredin kanssa. Olemme voineet jatkaa Betel-palvelusta yhdessä. Koska olen oppinut tuntemaan totuuden Jumalasta, tunnen saaneeni paitsi vastaukset kysymyksiini myös todellisen tarkoituksen elämälleni – kaikki sen ansiosta, että nuori tyttö esitti minulle kolme kysymystä.