Tyttö piilotteli turvallisen matkan päässä ja katsoi tarkasti kaislikkoon. Hän seisoi liikahtamatta paikoillaan jokainen lihas jännittyneenä. Suuri Niili virtasi hiljalleen ohitse. Aika tuntui matelevan, mutta tyttö odotti kärsivällisesti ja jatkoi katselemista. Hän yritti olla välittämättä ympärillä pörräävistä hyönteisistä. Hänen katseensa oli kohdistunut vesitiiviiseen koriin, joka oli piilossa kaislikossa. Korissa oli hänen pieni veljensä. Ajatus siitä, että tämä oli siellä aivan yksin ja avuttomana, riipaisi hänen sydäntään. Hän kuitenkin tiesi, että isä ja äiti olivat oikeassa: tämä oli ainoa keino pelastaa vauva näinä kauheina aikoina.

 Tuo pieni tyttö osoitti poikkeuksellista rohkeutta, ja pian sitä tarvittaisiin vielä enemmän. Hänen sisimmässään orasti jo eräs arvokas ominaisuus – usko. Pian tapahtuisi jotain, mistä hänen uskonsa näkyisi selvästi, ja tuo ominaisuus vaikuttaisi merkittävästi koko hänen elämäänsä. Vuosia myöhemmin, kun hänelle olisi jo karttunut ikää, hänen uskonsa ohjaisi häntä hänen kansansa historian jännittävimpien vaiheiden aikana. Usko auttaisi häntä myös, kun hän tekisi erään vakavan virheen. Kuka tämä tyttö oli? Mitä voimme oppia hänen uskostaan?

 Raamattu ei kerro tytön nimeä, mutta ei ole epäilystäkään siitä, kuka hän oli. Hän oli Mirjam, jonka heprealaiset vanhemmat, Amram ja Jokebed, olivat orjina Egyptissä (4. Mooseksen kirja 26:59). Mirjam oli perheen esikoinen, ja hänen pikkuveljensä saisi myöhemmin nimen Mooses. Perheen keskimmäinen lapsi, Aaron, oli tuolloin noin kolmevuotias. Mirjam oli mitä luultavimmin alle kymmenvuotias, vaikkakaan hänen tarkkaa ikäänsä ei tiedetä.

 Mirjam eli synkkänä aikana. Egyptiläiset pitivät hänen kansaansa, heprealaisia, suurena uhkana, ja siksi he olivat tehneet heistä orjiaan. Kun kansa sorrosta huolimatta kasvoi kasvamistaan, egyptiläiset pelästyivät ja turvautuivat entistä julmempaan taktiikkaan. Farao määräsi, että kaikki heprealaiset poikavauvat piti tappaa heti syntymän jälkeen. Mirjam varmastikin tiesi kahdesta kätilöstä, Sifrasta ja Puuasta, jotka olivat osoittaneet suurta uskoa ja uhmanneet salaa faraon määräystä. (2. Mooseksen kirja 1:8–22.)

 Mirjam näki, että hänen vanhemmillaankin oli vahva usko. Kun Amramin ja Jokebedin kolmas lapsi oli syntynyt, he pitivät häntä piilossa kolme kuukautta. He eivät pelänneet kuninkaan määräystä eivätkä siksi suostuneet siihen, että heidän suloinen lapsensa surmattaisiin. (Heprealaisille 11:23.) Pientä vauvaa on kuitenkin vaikea pitää piilossa, ja pian heidän oli tehtävä tuskallinen päätös. Jokebedin oli kätkettävä lapsi ja jätettävä hänet paikkaan, josta hänet voisi löytää joku, joka voisi suojella häntä ja kasvattaa hänet. Jokebed varmasti rukoili hartaasti, kun hän valmisti kaislakorin, siveli sen bitumilla ja maapiellä vedenpitäväksi, asetti lapsensa sinne hellästi ja jätti korin Niiliin. Hän epäilemättä pyysi Mirjamia jäämään lähistölle katsomaan, mitä tapahtuisi. (2. Mooseksen kirja 2:1–4.)

 Mirjam jäi odottamaan. Äkkiä hän näki jotain liikettä. Paikalle tuli ryhmä naisia, mutta he eivät olleet aivan tavallisia egyptiläisiä. Faraon tytär tuli naispalvelijoidensa kanssa Niilille peseytymään. Mirjam luultavasti hätääntyi. Hän tuskin uskalsi edes toivoa, että faraon tytär rikkoisi isänsä käskyä ja päättäisi suojella heprealaista lasta. Mirjam varmastikin rukoili kiihkeästi tuolla hetkellä.

 Faraon tytär oli ensimmäinen, joka huomasi kaislikossa olevan korin. Hän lähetti orjattarensa hakemaan sen. Kertomuksessa sanotaan, että kun faraon tytär avasi sen, ”hän näki poikalapsen, joka itki”. Hän tajusi nopeasti, mistä oli kyse: joku heprealainen äiti yritti pelastaa lapsensa hengen. Faraon tytär liikuttui ja tunsi sääliä pienokaista kohtaan. (2. Mooseksen kirja 2:5, 6.) Tarkkaavainen Mirjam osasi varmasti tulkita naisen kasvonilmeitä, ja hän tiesi, että hänen tilaisuutensa oli tullut. Nyt oli aika osoittaa uskoa Jehovaan. Hän keräsi rohkeutta ja lähestyi ylhäisiä naisia.

 On mahdotonta tietää, miten nuorta heprealaista orjatyttöä tavallisesti olisi kohdeltu, jos hän olisi uskaltanut lähestyä faraon hoviin kuuluvia ja puhua heille. Mirjam kuitenkin kysyi faraon tyttäreltä suoraan: ”Menenkö hakemaan heprealaisista imettäjän, joka imettäisi lapsen?” Se oli hyvin valittu kysymys. Faraon tytär tiesi, ettei hän itse pystyisi imettämään lasta. Hän ehkä ajatteli, että herättäisi vähemmän huomiota, jos poikaa imettäisi joku tämän omaan kansaan kuuluva. Myöhemmin hän voisi ottaa pojan kotiinsa, adoptoida hänet ja huolehtia hänen kasvatuksestaan ja koulutuksestaan. Mirjam oli varmasti ikionnellinen, kun faraon tytär sanoi hänelle yksinkertaisesti: ”Mene!” (2. Mooseksen kirja 2:7, 8.)

 Mirjam riensi kotiin huolestuneiden vanhempiensa luokse. Hän kertoi uutiset tohkeissaan äidilleen. Jokebed, joka epäilemättä ymmärsi, että Jehova ohjasi asioita, lähti Mirjamin kanssa tapaamaan faraon tytärtä. Jokebed varmasti yritti olla näyttämättä iloaan ja helpotustaan, kun faraon tytär sanoi: ”Ota tämä lapsi mukaasi ja imetä se, niin minä maksan sinulle siitä palkan.” (2. Mooseksen kirja 2:9.)

 Tuona päivänä Mirjam oppi paljon Jumalastaan Jehovasta. Hän ymmärsi, että Jehova on kiinnostunut palvelijoistaan ja kuuntelee heidän rukouksiaan. Hän myös oppi, että muutkin kuin aikuiset tai miehet voivat olla rohkeita ja ilmaista uskoa. Jehova kuuntelee jokaista uskollista palvelijaansa (Psalmit 65:2). Meidän kaikkien – nuorten ja vanhojen, miesten ja naisten – on tärkeää muistaa tämä näinä vaikeina aikoina.

 Jokebed imetti vauvaa ja piti siitä hyvää huolta. Mirjam varmasti kiintyi veljeensä, joka oli elossa osittain myös hänen ansiostaan. Hän ehkä opetti pikkuveljeään puhumaan ja tunsi suurta iloa, kun tämä lausui ensimmäisen kerran Jumalan nimen Jehova. Lopulta kuitenkin tuli aika viedä poika faraon tyttärelle (2. Mooseksen kirja 2:10). Eron hetki tuntui varmasti tuskalliselta koko perheestä. Faraon tytär antoi pojalle nimeksi Mooses, ja Mirjam seurasi luultavasti hyvin kiinnostuneena, millainen mies tästä tulisi. Säilyttäisikö Mooses rakkautensa Jehovaan Egyptin hovissa?

 Aikanaan Mirjam sai vastauksen. Hänen sydämensä oli epäilemättä haljeta ylpeydestä, kun hän sai tietää, että hänen pikkuveljensä päätti palvella Jumalaansa sen sijaan että olisi tarttunut tilaisuuksiin, joita oli tarjolla faraon hovissa. Kun Mooses oli 40-vuotias, hän osoitti, että hän halusi olla oman kansansa puolella. Hän tappoi egyptiläisen, joka kohteli huonosti erästä heprealaista orjaa. Pelastaakseen henkensä hän pakeni Egyptistä. (2. Mooseksen kirja 2:11–15; Apostolien teot 7:23–29; Heprealaisille 11:24–26.)

 Voi olla, että Mirjam ei kuullut veljestään mitään seuraavien 40 vuoden aikana, kun tämä eli muukalaisena kaukana Midianissa ja paimensi lampaita (2. Mooseksen kirja 3:1; Apostolien teot 7:29, 30). Vuodet kuluivat, ja Mirjamille kertyi ikää, mutta hän oli kärsivällinen. Samaan aikaan hänen kansansa joutui kokemaan yhä julmempaa kohtelua.

 Mirjam oli todennäköisesti hyvän matkaa yli 80:n, kun Mooses palasi Egyptiin saatuaan Jumalalta tehtävän vapauttaa israelilaiset. Aaron toimi Mooseksen puhemiehenä, ja yhdessä nämä Mirjamin kaksi veljeä menivät pyytämään faraolta, että tämä päästäisi Jumalan kansan lähtemään. Mirjam varmasti tuki ja rohkaisi heitä parhaansa mukaan, kun farao torjui heidän pyyntönsä, ja myös myöhemmin, kun he menivät yhä uudelleen faraon luo ilmoittamaan vitsauksista, joiden välityksellä Jehova varoitti egyptiläisiä. Kun sitten iski kymmenestä vitsauksesta viimeinen, kaikkien egyptiläisten esikoisten surmaaminen, israelilaiset pääsivät vihdoin lähtemään Egyptistä. On helppo kuvitella Mirjam auttamassa väsymättä kansaansa kuuluvia, kun he lähtivät maasta Mooseksen johdolla. (2. Mooseksen kirja 4:14–16, 27–31; 7:1–12:51.)

 Israel jäi myöhemmin ansaan Punaisenmeren ja Egyptin sotajoukon väliin. Mirjam näki, kuinka hänen veljensä Mooses kohotti sauvansa meren yli. Meri jakautui! Kun Mooses johdatti kansan kuivaa merenpohjaa pitkin toiselle rannalle, Mirjamin usko Jehovaan oli varmasti vahvempi kuin koskaan. Hän palveli Jumalaa, joka pystyi tekemään mitä vain ja täyttämään minkä tahansa lupauksen! (2. Mooseksen kirja 14:1–31.)

 Kun kansa oli päässyt turvallisesti vastarannalle, meri vyöryi faraon ja hänen sotajoukkonsa päälle. Silloin Mirjam näki, että Jehova oli voimakkaampi kuin maailman mahtavin sotajoukko. Kansa alkoi laulaa Jehovalle. Naiset lauloivat Mirjamin johdolla: ”Laulakaa Jehovalle, sillä hän on saanut loistavan voiton. Hevosen ratsastajineen hän on syössyt mereen.” (2. Mooseksen kirja 15:20, 21; Psalmit 136:15.)

 Tämä oli Mirjamin elämän kohokohtia, eikä hän unohtaisi sitä koskaan. Tässä kohtaa Raamatun kertomusta Mirjamia sanotaan naisprofeetaksi. Hän on ensimmäinen nainen, josta käytetään tällaista nimitystä. Vain harvat naiset ovat voineet palvella Jehovaa näin erityisellä tavalla, ja Mirjam oli yksi heistä. (Tuomarien kirja 4:4; 2. Kuninkaiden kirja 22:14; Jesaja 8:3; Luukas 2:36.)

 Tämä kertomus muistuttaa siitä, että Jehova katselee meitä ja pitää suuressa arvossa sitä, että palvelemme häntä nöyrästi, ilmaisemme kärsivällisyyttä ja ylistämme häntä iloiten. Me kaikki voimme osoittaa uskoa Jehovaan iästä ja sukupuolesta riippumatta. Tällainen usko ilahduttaa häntä. Hän ei koskaan unohda sitä, ja hän palkitsee sen mielellään. (Heprealaisille 6:10; 11:6.) Meillä on hyvät syyt jäljitellä Mirjamin uskoa!

 Kun joku saa erikoistehtävän tai näkyvän aseman, se tuo usein mukanaan siunauksia. Siinä piilee kuitenkin myös vaaroja. Siihen aikaan kun Israel vapautettiin orjuudesta, Mirjam oli todennäköisesti kansan tunnetuin nainen. Lankeaisiko hän ylpeyden tai kunnianhimon ansaan? (Sananlaskut 16:18.) Valitettavasti myöhemmin kävi niin.

 Joitakin kuukausia Egyptistä lähdön jälkeen Mooseksen luo tuli kaukaisia vieraita: Mooseksen vaimo Sippora ja perheen kaksi poikaa sekä Mooseksen appi Jetro. Mooses oli mennyt naimisiin Sipporan kanssa 40-vuotisen Midianissa olonsa aikana. Sippora oli jossain vaiheessa palannut perheensä luo Midianiin, ehkä vain käydäkseen katsomassa heitä, ja nyt hänen isänsä toi hänet israelilaisten leiriin. (2. Mooseksen kirja 18:1–5.) Heidän saapumisensa herätti varmasti kohua kansan keskuudessa. Monet olivat uteliaita näkemään sen miehen vaimon, jonka Jehova oli valinnut johtamaan heidät pois Egyptistä.

 Mirjamkin oli ehkä innoissaan – aluksi. Näyttää kuitenkin siltä, että hän antoi periksi ylpeydelle. Hän on voinut tuntea olonsa uhatuksi ja ajatella, että Sippora vie hänen asemansa kansan huomattavimpana naisena. Joka tapauksessa Mirjamin ja Aaronin puhe alkoi saada kielteisiä sävyjä, ja pian se muuttui katkeraksi ja ilkeäksi, kuten usein käy. Ensin he arvostelivat Sipporaa, koska hän ei ollut israelilainen vaan kuusilainen a. Sitten he yltyivät puhumaan myös Moosesta vastaan. He sanoivat: ”Onko Jehova puhunut vain Mooseksen välityksellä? Eikö hän ole puhunut myös meidän välityksellämme?” (4. Mooseksen kirja 12:1, 2.)

 Mirjamin ja Aaronin sanat paljastivat, että heidän mielensä oli myrkyttymässä. He olivat tyytymättömiä siihen, miten Jehova käytti Moosesta, ja halusivat enemmän vaikutusvaltaa itselleen. Oliko syynä se, että Mooses oli määräilevä, ylpeä ja kunnianhimoinen? Hänellä oli varmasti omat vikansa, mutta vallanhimo ja ylpeys eivät kuuluneet niihin. Raamatussa sanotaan: ”Mooses oli ehdottomasti nöyrin mies kaikista ihmisistä maan päällä.” Joka tapauksessa Mirjam ja Aaron menivät liian pitkälle ja asettivat siksi itsensä vaaraan. Raamattu kertoo, että ”Jehova kuunteli, mitä he sanoivat”. (4. Mooseksen kirja 12:2, 3.)

 Yhtäkkiä Jehova kutsui Mirjamin, Aaronin ja Mooseksen kohtaamisteltalle. Siellä Jehovan läsnäoloa edustava vaikuttava pilvipatsas laskeutui sisäänkäynnin luo ja jäi siihen. Sitten Jehova puhui. Hän nuhteli Mirjamia ja Aaronia ankarasti ja muistutti heitä siitä, että hänellä oli ainutlaatuinen suhde Moosekseen ja että hän luotti tähän täysin. ”Miten te siis uskalsitte puhua minun palvelijaani Moosesta vastaan?” Jehova kysyi. Mirjam ja Aaron vapisivat pelosta. Jehova katsoi, että heidän epäkunnioituksensa Moosesta kohtaan oli todellisuudessa epäkunnioitusta häntä kohtaan. (4. Mooseksen kirja 12:4–8.)

 Valittaminen oli ilmeisesti lähtöisin Mirjamista, joka oli saanut myös nuoremman veljensä kääntymään heidän kälyään vastaan. Se selittäisi, miksi Jehova rankaisi juuri Mirjamia aiheuttamalla hänelle spitaalin. Tämä hirvittävä sairaus teki hänen ihostaan ”valkoisen kuin lumi”. Aaron nöyrtyi heti Mooseksen edessä ja pyysi tätä rukoilemaan heidän puolestaan. Hän sanoi: ”Olemme toimineet tyhmästi!” Koska Mooses oli nöyrä mies, hän pyysi Jehovalta: ”Oi Jumala, parannathan hänet!” (4. Mooseksen kirja 12:9–13.) Veljesten voimakas reaktio osoittaa, miten paljon he rakastivat isosiskoaan hänen puutteistaan huolimatta.

 Jehova oli armollinen, ja hän paransi katuvan Mirjamin. Hän kuitenkin vaati tätä olemaan seitsemän päivää karanteenissa Israelin leirin ulkopuolella. Mirjamista tuntui varmasti hyvin vaikealta totella, koska kaikki saisivat tietää hänen nöyryyttävästä rangaistuksestaan. Hänen uskonsa kuitenkin pelasti hänet. Hän tiesi sisimmässään, että hänen Isänsä Jehova on oikeudenmukainen ja että rangaistuksen takana oli rakkaus. Hän teki, mitä Jehova oli käskenyt, ja vietti yksin seitsemän päivää. Koko muu leiri odotti. Sitten Mirjam osoitti jälleen uskoa, kun hän antoi nöyrästi tuoda itsensä takaisin leiriin. (4. Mooseksen kirja 12:14, 15.)

 Raamattu sanoo, että ”Jehova kurittaa niitä, joita hän rakastaa” (Heprealaisille 12:5, 6). Jehova rakasti Mirjamia niin paljon, ettei voinut sivuuttaa hänen ylpeää asennettaan. Oikaisu teki kipeää, mutta se myös pelasti Mirjamin. Koska hän otti kurituksen vastaan, hän sai jälleen Jumalan hyväksynnän. Hän eli melkein Israelin erämaavaelluksen loppuun asti. Kun hän kuoli Kadesissa Sinin erämaassa, hän oli luultavasti lähes 130-vuotias. b (4. Mooseksen kirja 20:1.) Satoja vuosia myöhemmin Jehova osoitti arvostavansa Mirjamin uskollista palvelusta. Profeetta Miikan välityksellä hän muistutti kansaansa: ”Lunastin sinut orjuuden maasta. Lähetin edelläsi Mooseksen, Aaronin ja Mirjamin.” (Miika 6:4.)

 Mirjamin elämä voi opettaa meille monenlaista. Meidän täytyy suojella puolustuskyvyttömiä ja puhua rohkeasti sen puolesta, mikä on oikein, kuten Mirjam teki lapsena (Jaakobin kirje 1:27). Meidän on kerrottava Jumalan julistuksia iloiten (Roomalaisille 10:15). Meidän täytyy oppia karttamaan kateutta ja katkeruutta, jotka myrkyttävät mielen (Sananlaskut 14:30). Meidän täytyy myös ottaa nöyrästi vastaan Jehovalta tuleva oikaisu (Heprealaisille 12:5). Kun teemme näin, jäljittelemme Mirjamin uskoa.