Veli Aleksandr Ursu tuli ulos Džankoissa Krimillä sijaitsevasta kodistaan tervehtimään poikaansa Viktoria. Oli ilta 15. marraskuuta 2018. Aleksandr säikähti etuportilta näkyvää valoa. Hän käveli varovaisesti sitä kohti. Yhtäkkiä hän kuuli jonkun huutavan: ”Seis! Poliisi!”

Aleksandr ajatteli, että jotkut veljet pilailivat hänen kustannuksellaan, mutta huomasi nopeasti, ettei kyseessä ollut pila. Naamioitunut mies tarttui Aleksandrin käsivarsiin ja väänsi ne väkisin hänen selkänsä taakse. Toinen naamioitunut mies iski Aleksandria nyrkillä leukaan. Kuusi konetuliasein varustautunutta turvallisuuspalvelun agenttia teki Aleksandrille ja Viktorille ruumiintarkastuksen ja ryntäsi sitten sisälle taloon.

Poliisien tullessa sisään Aleksandrin vaimo Nina oli keittiössä. Yksi miehistä riuhtaisi häneltä puhelimen ja kysyi, mitä hän katseli. Miehet penkoivat kotia tuntikausia, mutta eivät löytäneet Venäjällä kielletyksi määriteltyä ekstremististä kirjallisuutta.

Iäkästä veljeämme ei pidätetty. Aleksandr ja kaikki muut todistajat Venäjällä ja Krimillä kuitenkin tietävät, että poliisi voi minä hetkenä hyvänsä tulla heidän kotiinsa tekemään ratsian ja pidättää heidät. Tämä herättää tietysti huolta, mutta sen vastapainoksi Aleksandr miettii hienoa hengellistä perintöään ja sitä, mitä hän koki neuvostoajan vainoissa.

6. heinäkuuta 1949 kun Aleksandr oli 9-vuotias, neuvostosotilaat tunkeutuivat hänen perheensä kotiin keskellä yötä ja penkoivat kaikki paikat. He heittivät perheen tavarat keskelle lattiaa ja käskivät aloittamaan pakkaamisen. Aleksandr muistelee: ”Sotilaiden huomaamatta äiti piilotti tavaroiden joukkoon raamatullista kirjallisuutta, muun muassa kirjan Jumalan harppu.” Sotilaat veivät koko perheen rautatieasemalle.

Junassa Aleksandrin perhe lauloi muiden todistajien kanssa rohkeasti valtakunnanlauluja matkalla Siperiaan, kohti uutta kotia. Heidän tavallaan sinne karkotettiin tuhansia Jehovan todistajia vuosina 1949–1951.

Siperiassa veljet pitivät 1950-luvulla kokouksia salaa maataloissa. Kokouksiin päästäkseen joidenkin perheiden oli käveltävä jopa 20 kilometriä.

Aleksandrilla on hieno hengellinen perintö, josta ammentaa voimaa. Hänellä on suvussaan huomattavia esimerkkejä uskollisesta kestävyydestä: isän isoisä Makar, isoisä Maksim, isoisän veli Vladimir ja isä Pjotr.

Aleksandrin isä tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankilaan hänen kieltäydyttyään asepalveluksesta vuonna 1944. Hän pääsi kotiin kolmen vuoden kuluttua, koska hän oli halvaantunut selkärangan murtuman vuoksi. Aleksandr muistelee, että isä kertoi Raamatun henkilöistä, esimerkiksi Daavidista, Goljatista sekä Daavidin ja Jonatanin välisestä ystävyydestä.

Aleksandr muistelee: ”Isoisäni veli Vladimir kuunteli uskollisesti WBBR:n lähetyksiä ja otti vastaan raamatullista kirjallisuutta. Noihin aikoihin radion omistaminen oli laitonta. Niinpä Vladimir rakensi pienen maanalaisen huoneen, jossa hän ja kiinnostuneet saattoivat kuunnella turvallisesti WBBR:n radiolähetyksiä.”

Jolloinkin 1940-luvulla joku ”kiinnostunut” paljasti maanalaisen huoneen sijainnin. Aleksandrin isoisä ja tämän veli pidätettiin ja vietiin vankilaan H’otyniin Länsi-Ukrainaan, noin 80 kilometrin päähän kotikylästään.

”Isoäidilläni oli tapana kävellä vankilaan päästäkseen käymään heidän luonaan. Hän kertoi, että heidän uskonsa auttoi heitä pysymään iloisina, vaikka heitä oli ilmeisesti hakattu.” Ikävä kyllä Aleksandrin isoisä ja tämän veli kuolivat vankilassa.

Aleksandr sanoo: ”Emme vieläkään tiedä, mitä heille tapahtui, miten heitä kohdeltiin, miten he kuolivat ja mihin heidät haudattiin. Mutta tieto siitä, että he pysyivät uskollisina Jehovalle kuolemaan saakka, rohkaisi meitä.”

Aleksandrin hengellinen perintö ja se, mitä hän itse koki Siperiassa, valmistivat häntä nykyiseen vainoon. Hän sanoo: ”Olen tottunut kotietsintöihin, sillä niitä on ollut lapsuudestani saakka. Jehova piti meistä huolta silloin, ja tiedän, että hän huolehtii meistä edelleen.”

Hän jatkaa: ”Saan voimaa siitä, että luen päivittäin Raamattua ja mietin lukemaani, käyn säännöllisesti kokouksissa ja puhun toisten veljien ja sisarten kanssa.”

Lisäksi hän lukee muiden vainottujen veljien koettelemuksista ja ammentaa voimaa heidän rohkeudestaan. Hän sanoo: ”Olen lukenut, mitä veljet ovat sanoneet oikeudenkäyntien loppupuheenvuoroissaan. Heidän rohkeat lausuntonsa täyttävät Jeesuksen ennustuksen: ’Teitä viedään – – käskynhaltijoiden ja kuninkaiden eteen minun takiani, todistukseksi heille ja kansoille.’” (Matteus 10:18.)

Jehovan rakkaudellisen tuen ansiosta veljemme ja sisaremme kestävät ja jopa menestyvät vainon alaisuudessa. He ovat elävä todiste seuraavien Daavidin sanojen paikkansapitävyydestä: ”Kaikki, jotka turvautuvat sinuun [Jehova], iloitsevat, he huutavat ikuisesti ilosta.” (Psalmit 5:11.)