Aamulla 24. helmikuuta 2022 heräsin koviin ääniin. Ajattelin ensin, että ne johtuivat ukonilmasta, koska ulkona satoi, mutta äänet tulivatkin alueelle putoavista pommeista.

Tajusin, että minun olisi lähdettävä asunnostani, joka oli Mariupolin keskustassa. Seuraavana päivänä menin kaupungin laitamille isoäitini Irinan taloon. Myöhemmin myös äitini Kateryna tuli sinne isoäitini, serkkuni ja minun luo. Tunsimme jonkin aikaa olevamme turvassa, mutta jouduimme useina päivinä nukkumaan kellarissa.

Kerran kun piileskelimme kellarissa, talon kasvimaalle putosi ohjus. Korvamme menivät lukkoon räjähdyksen äänestä. Rukoilin hartaasti Jehovaa. Vietettyämme isoäidin luona viikon kävi selväksi, ettei ollut enää turvallista jäädä sinne, joten päätimme palata keskikaupungille hankkimaan tietoa pakomahdollisuuksista. Rukoilin, että Jehova suojelisi meitä ja auttaisi meitä pääsemään ulos kaupungista.

Oli aamu 4. maaliskuuta. Mariupolista ei lähtenyt junia, koska kaupunkia piiritettiin. Siksi menimme kaupungin teatteriin, jossa olimme satojen muiden kanssa seuraavat kymmenen päivää. Ihmisiä oli niin paljon, että meidän piti nukkua lattialla. Olosuhteet olivat epähygieeniset, ja oli vaikea saada ruokaa ja kuumaa vettä. Jouduimme seisomaan jonossa tuntikausia.

Eräänä päivänä teatterin lähellä räjähti ohjus niin suurella voimalla, että ikkunoita rikkoutui ja teatteriin virtasi purevan kylmää ilmaa.

Tänä vaikeana aikana minua auttoi se, mitä Raamatussa kerrotaan Jobista. Kun ihmiset ympärilläni olivat räjähdysten vuoksi paniikissa, minä luin Jobin kirjaa, ja se paransi oloani. Oli kuin Job olisi ollut tuossa teatterissa kanssani ja voisin sanoa hänelle: ”Nyt ymmärrän, mitä jouduit kokemaan.” Job oli menettänyt kaiken: perheensä, terveytensä ja omaisuutensa. Minä olin menettänyt vain tavaroita. Perheeni oli kanssani, olimme kaikki elossa ja terveitä. Silloin tajusin, etteivät asiat olleetkaan kovin huonosti, ja oloni parani.

14. maaliskuuta saimme tietää, että eräs ryhmä oli onnistunut pakenemaan kaupungista. Niinpä mekin päätimme lähteä. Onnistuimme joidenkin toisten teatterissa olleiden kanssa löytämään kuljetuksen.

20 ajoneuvon saattue lähti kaupungista. Meitä oli 14 henkeä ahtautuneena pakettiauton takaosaan. Matkan aikana pommeja sateli kaikkialle ympärillemme. Rukoilin koko ajan. Kun olimme päässeet ulos Mariupolista, kuljettaja pysäytti auton, nousi ulos ja puhkesi kyyneliin. Hän oli onnistunut ohittamaan kaikki tielle piilotetut maamiinat. Saimme kaksi päivää myöhemmin tietää, että teatteria oli pommitettu ja ainakin 300 ihmistä oli kuollut.

13 tuntia myöhemmin saavuimme Zaporižžjaan. Seuraavana aamuna nousimme Lviviin lähtevään junaan. Neljälle tarkoitetussa hytissä oli 16 henkeä. Kuumuus oli hirveä. Seisoin melkein koko matkan käytävällä, koska vain siellä sai raitista ilmaa. 16. maaliskuuta saavuimme Lviviin, jossa rakkaat veljemme ja sisaremme ottivat meidät lämpimästi vastaan. Seuraaviksi neljäksi päiväksi majoituimme valtakunnansaliin. Liikutuin kyyneliin asti veljien ja sisarten huolenpidosta. Se oli lahja Jehovalta.

19. maaliskuuta päätimme lähteä Ukrainasta naapurimaahan Puolaan, jossa toiset todistajat olivat jälleen vastaanottamassa isoäitiäni, äitiäni, serkkuani ja minua. He antoivat meille kaiken, mitä tarvitsimme. Saimme joka paikassa osaksemme rakkautta.

Olen vasta 19-vuotias, mutta koettuani tämän kaiken tiedän, miten tärkeää on kasvattaa uskoa silloin, kun kaikki menee hyvin. Usko auttaa selviytymään. Ellen olisi käyttänyt aikaa Raamatun tutkimiseen ennen sotaa, kestäminen olisi ollut paljon vaikeampaa.

Jehova on huolehtivainen Isä. Minusta on koko ajan tuntunut siltä kuin hän olisi ottanut minua kiinni oikeasta kädestä ja johdattanut minua. En pysty koskaan tarpeeksi kiittämään Jehovaa kaikesta, mitä hän on tehnyt hyväkseni. (Jesaja 41:10.)