OSA 3
Loukatut tunteet – kun meillä on ”valituksen syytä”
”Eräs seurakuntaani kuuluva sisar syytti minua väärin siitä, että olin varastanut häneltä rahaa. Muut seurakunnassa kuulivat asiasta ja alkoivat ottaa siihen kantaa. Lopulta sisar kertoi minulle saaneensa uutta tietoa, joka osoitti minut syyttömäksi. Vaikka hän pyysi anteeksi, sisimmässäni minusta tuntui, etten pystyisi koskaan antamaan hänelle anteeksi sitä, mitä olin joutunut käymään läpi.” (Linda.)
VOITKO samaistua Lindaan, jota toinen sisar oli loukannut syvästi? Surullista kyllä jotkut ovat häiriintyneet muiden käytöksestä niin paljon, että se on vaikuttanut heidän hengelliseen toimintaansa. Onko näin käynyt sinulle?
Voiko kukaan ”erottaa meitä Jumalan rakkaudesta”?
Meistä voi tuntua hyvin vaikealta antaa anteeksi palvojatoverille, joka on loukannut meitä. Kristittyjenhän pitäisi rakastaa toisiaan eikä loukata toisiaan (Johannes 13:34, 35). Jos joku veli tai sisar on kohdellut meitä väärin, pettymys ja tuska voivat tuntua musertavilta (Psalmit 55:12).
Raamatussa myönnetään, että kristityt antavat joskus toisilleen ”valituksen syytä” (Kolossalaisille 3:13). Mutta kun tällainen tilanne sattuu omalle kohdallemme, meidän voi olla vaikea käsitellä sitä. Seuraavat kolme Raamatun periaatetta voivat kuitenkin auttaa meitä.
Taivaallinen Isämme on selvillä kaikesta. Jehova huomaa kaiken, mitä tapahtuu, myös kaiken kokemamme epäoikeudenmukaisuuden ja sen aiheuttaman kärsimyksen (Heprealaisille 4:13). Lisäksi hän tuntee myötätuntoa meitä kohtaan, kun kärsimme (Jesaja 63:9). Jehova ei anna minkään – ei ahdistuksen eikä hädän eikä myöskään kenenkään palvelijansa – erottaa meitä hänen rakkaudestaan (Roomalaisille 8:35, 38, 39). Eikö tämä kannustakin meitä toimimaan samalla tavoin, niin ettemme anna minkään tai kenenkään tulla Jehovan ja meidän väliimme?
Anteeksiantaminen ei ole suvaitsemista. Se että annamme anteeksi meitä vastaan rikkoneille, ei merkitse sitä, että suvaitsisimme vääränlaista käytöstä tai hyväksyisimme sen tai että vähättelisimme tapahtunutta. Jehovakaan ei koskaan hyväksy syntiä, mutta hän kyllä antaa anteeksi, jos anteeksiannolle on perusteita (Psalmit 103:12, 13; Habakuk 1:13). Kun hän neuvoo meitä antamaan anteeksi toisille, hän pyytää meitä jäljittelemään itseään. Ei hän ”ajan hämärään asti ole vihoissaan”. (Psalmit 103:9; Matteus 6:14.)
Kun lakkaamme kantamasta kaunaa, hyödymme itse. Kuvittele seuraavaa tilannetta. Poimit kevyehkön, ehkä kilon painoisen kiven ja pidät sitä ojennetussa kädessäsi. Vähän aikaa se onnistuu ihan hyvin. Mutta entä jos yrität jatkaa pidempään? Kauanko voimasi riittävät? Kenties joitakin minuutteja, tunnin vai vieläkin pidempään? Käsivartesi varmasti väsyy. Kiven paino on tietysti koko ajan sama, mutta mitä kauemmin pidät sitä ilmassa, sitä raskaammalta se tuntuu. Kauna on kuin kivi. Mitä kauemmin kannamme kaunaa, pientäkin, sitä enemmän vahinkoa teemme itsellemme. Ei olekaan ihme, että Jehova kannustaa meitä päästämään irti kaunasta. Se on omaksi parhaaksemme (Sananlaskut 11:17).
Kun lakkaamme kantamasta kaunaa, hyödymme itse.
”Tuntui siltä kuin Jehova itse olisi puhunut minulle”
Miten Linda pääsi eroon kaunasta, jota hän tunsi häntä huonosti kohdellutta sisarta kohtaan? Hän muun muassa pohdiskeli Raamatussa esitettyjä syitä antaa anteeksi (Psalmit 130:3, 4). Linda tajusi, että kun me annamme anteeksi toisille, Jehova antaa anteeksi meille (Efesolaisille 4:32–5:2). Hän kertoo, miten tämän oivaltaminen vaikutti häneen: ”Tuntui siltä kuin Jehova itse olisi puhunut minulle.”
Vähitellen Linda onnistui pääsemään eroon kaunasta. Hän antoi sisarelle sydämestään anteeksi, ja nyt tuo sisar on hänen hyvä ystävänsä. Linda on jättänyt vanhat asiat taakseen ja jatkaa Jehovan palvelemista. Jehova haluaa varmasti auttaa sinua tekemään samoin.
